Arvoisat rehtorit, opettajat, juhlaväki ja ennen kaikkea te juuri ylioppilaaksi julistetut valkolakit.
Reilut kolme vuotta sitten astelin tähän samaiseen juhlasaliin ensimmäistä kertaa aloittaessani pitkää lukiomatkaa. Vierelläni salin lattialla istui satoja uusia, toisilleen tuntemattomia ja odotuksesta jännittyneitä oppilaita. Jokainen meistä tiesi ottavansa hataran askeleen johonkin uuteen – kuin astelisi pimeään huoneeseen, jossa tavarat alkavat hahmottumaan vasta pimeyteen tottuessa.
Vaikka lukion alku tuntui pimeässä haparoinnilta, hiljalleen opimme tunnistamaan toisemme, löytämään reittimme luokkatiloihin ja askelistamme tuli varmempia. Eipä aikaakaan, kun pimeässä ruokalan “bunkkerissa” istuminen alkoi tuntumaan turvalliselta ja koulumme kirjoittamattomat säännöt tulivat tutuiksi.
Kirjoittamattomien sääntöjen lisäksi lukiomatkani varrella olen oppinut laskemaan funktioiden raja-arvoja, pohtimaan metaetiikan kysymyksiä ja tutkimaan liuosten pH-arvoja titrauskäyrien ja reaktioyhtälöiden avulla. Olen selättänyt hartioitani painavan työmäärän, ymmärtääkseni ja oppiakseni tiedon, mitä tavattoman laaja lukion oppimäärä pitää sisällään.
Siltikin koen, että kaikki omaksumani tieto on vain kevyt pintaraapaisu sille, mitä lukio tosiasiassa on minulle merkinnyt. Lukio on kannustanut olemaan kriittinen, kyseenalaistamaan, ratkaisemaan ongelmia ja pohtimaan vastauksia yhtälöille, joille ei edes välttämättä ole vastausta – ainakaan yhtä sellaista. Oikean vastauksen sijaan tärkeintä on ollut tutkia ongelmaa eri näkökulmista, esittää kysymyksiä, epäillä omia uskomuksia ja kokeilla aina uudelleen ja uudelleen.
Tätä lukiomatkaa en ole kulkenut kuitenkaan yksin.
Tiedontäyteisillä oppitunneilla kanssani on ollut upeita, ihania ihmisiä, joiden kanssa on tullut pohdittua mitä kiperimpiäkin tehtäviä, vaihdettua turhautumisen sanoja hankalien koeviikkojen jälkeen ja jännitetty ylioppilaskokeiden tuloksia. Te olette tehneet näistä työntäyteisistä lukiovuosista juuri niin ihania kuin ne ovat olleet – arvostan teitä aivan valtavasti. Kiitos, että olen saanut nauttia yhteisistä ruokalahetkistä, penkkareista ja hyvinvointikahviloista teidän kanssanne. Tähän matkaan on mahtunut niin paljon hetkiä, jotka jäävät sydämeeni ikuisesti. Kiitokset teille kaikille, jotka olette jakaneet tämän matkan naurut, vaikeudet ja onnistumiset kanssani ja rikastuttaneet sitä omalla tavallanne.
Meitä alppilalaisia on täällä koululla satoja, mutta ilman teitä Alppilan henkeä ei olisi olemassa. Alppilan henki on lämmin yhteys, joka on kantanut meitä eteenpäin jokaisena päivänä. Se on luonut tilan ystävyydelle ja uteliaisuudelle sekä rohkaissut meitä yrittämään, epäonnistumaan ja yrittämään uudelleen. Yhdessä olemme oppineet kulkemaan läpi kivisen polun, löytämään valon tunnelin päässä ja astumaan uudelle polulle yhä vahvempina. Alppilan henki ei pelkästään ole ympärillämme ollut ilmapiiri – se on osa meitä jokaisessa askeleessa, jonka otamme tästä eteenpäin.
Te Alppilan aikuiset olette Alppilan henkeä kantava voima ja valo.
Kiitos, että olette olleet täällä meitä varten joka päivä kuuntelemassa, auttamassa ja kannustamassa. Kiitos, että olette tarjonneet meille mahdollisuuksien kentän, tukevan käsivarren ja tilan kasvaa, oivaltaa ja löytää oman polkumme. Te olette sytyttäneet meissä kiinnostuksen kipinöitä, kylväneet meihin opin siemeniä ja luottaneet kykyihimme enemmän kuin olemme uskaltaneet luottaa välillä itseemme. Kiitos lempeydestä, tuesta ja kärsivällisyydestä – ilman teidän ensiarvoista työtänne emme olisi tätä päivää päässeet kokemaan.
Rakas kotiväki, vanhempani ja sisarukseni, te olette tämän matkan vaikeimpina hetkinäkin kulkeneet rinnallani. Hetkinä, joina olen kokenut joutuneeni umpikujaan, olette auttaneet minua löytämään uuden polun nurkan takaa. Olette seuranneet askeliani ensimmäisistä sanoista polkupyörän ajamiseen ja nyt tähän päivään. Kiitos pyyteettömästä rakkaudestanne, rohkaisevista sanoistanne ja läsnäolostanne. Kiitos, että olette olleet se tuki ja turva, johon olen voinut luottaa koko tämän matkan ajan.
Vaikka lukiomatkamme päättyy tähän, kannustan meitä vastavalmistuneita olemaan vilpittömiä ja oppimaan aina lisää uteliaasti ja ennakkoluulottomasti. Alati muuttuvassa maailmassamme tietoa tärkeämpää on ajattelun taito ja kyky oppia. Lukion päättötodistus ja päässämme lepäävä samettinen valkolakki säkenöivät arvonantoa mutta ovat ensisijaisesti todiste siitä, että pystymme soveltamaan oppimaamme tietoa viisaasti.
Se, että saamme olla tänään täällä juhlimassa opin matkaa on jo itsessään lottovoitto. Se, mitä me kutsumme oppivelvollisuudeksi on yhä sadoille miljoonille lapsille, nuorille ja tytöille kaukainen toiveuni, joka jää toteutumatta. Muistakaamme siis kantaa tätä oppimisen lahjaa eteenpäin. Pysykäämme uteliaina, rohkeina ja myötätuntoisina – seisotaan siis arvojemme takana, jaetaan tietoa ja rakennetaan maailmaa, jossa yhä useammalla on mahdollisuus oppia.
Tänään astun viimeistä kertaa tähän saliin. En ole enää satojen vieraiden kasvojen ympäröimänä, vaan ympärilläni on lukuisia tuttuja kasvoja. Kasvoja, joiden hymy on saanut minutkin hymyilemään. Kasvoja, joiden kanssa jaetut hetket kantavat mukanaan lämpöä ja muistoja. Kasvoja, joita tulen kaipaamaan.
Rakkaat kanssavalmistuneet ylioppilaat, olemme jälleen ottamassa askeleen kohti uutta. Vaan tällä kertaa olemme vahvempia, kypsempiä ja valmiimpia kohtaamaan tämän ankaran maailmamme. Ennen kuin suljemme Alppilan ovet perässämme, antakaamme kaikkien kuulla vielä viimeisen kerran.
Mistä me tullaan?
ALPPILASTA!
Mitä me halutaan?
ANARKIAA!
