Viipurinkatu 21. 11. elokuuta, 2022.
Astelin ensimmäistä kertaa sisään Alppilan lukion ovista. Uutuuden huuma ja elokuun makeus saivat poskeni punoittamaan. Ympärilläni oli satoja jännityksestä hymyileviä kasvoja. Lukio oli juuri alkanut ja olin uuden edessä, täynnä uteliaita odotuksia. Alkuhuuma kuitenkin laskeutui elokuun kääntyessä syksyksi. Nuoruuden ristiaallokko iski päin kasvoja.
Ensimmäisen vuoden lopulla osallistuin äidinkielen ja kirjallisuuden vapaavalintaiselle luovan kirjoittamisen kurssille. Kirjoitin tuolloin olevani kuin liukas kala, joka luiskahtaa pois kaikkien otteista. Lukion alun toiveikkuus ja uteliaisuus olivat vuoden aikana muuttaneet muotoaan. Oloni oli yksinäinen ja irrallinen. Maailma ympärilläni tuntui etäiseltä ja minä sen sisällä eksyneeltä. Olin tuuliajolla ja etsin vielä sopivaa paikkaa rantautua: omia ihmisiäni ja omaa ääntäni.
Seuraavaan kevääseen mennessä tilanne oli toinen. Osallistuin samaiselle kurssille toista kertaa ja kirjoitin olevani matkalla koulusta vanhempieni kotiin. Lapsuuden turvasatamaan. Viimeistä kertaa ennen omille muuttoa. Askel itsenäiseen elämään jännitti, mutta tuntui oikealta. Täydeksi ahdetun bussin ikkunasta vilahtivat tutut, mutta jo vähän etäiset maisemat. Pian meluisat bussimatkat vaihtuivat kolmeen kiireettömään pysäkinväliin raitiovaunulla. Olin taas uuden edessä: syksyn ylioppilaskirjoitukset häämöttivät horisontissa samalla, kun muutin pois vanhempieni siipien suojasta.
Vaikka moni asia tuntui horjuvan, Alppilassa aloitetut aamut tarjosivat minulle turvaa ja rytmiä arkeen. Alppilassa minua eivät odottaneet vain tutut kasvot ja luokat, vaan myös yhteisön huomaamaton tuki ja yhdessä luotujen muistojen kerrostuma.
Tänä keväänä osallistuin luovan kirjoittamisen kurssille kolmatta, ja viimeistä kertaa. Opettajan tutut silmälasit ja eleet tervehtivät minua luokan edestä. Tilanne oli niin tuttu, että se tuntui nostalgiselta jo tapahtuessaan. Päässäni painoi ajatus koko ajan lähenevästä hetkestä, jolloin painaisin kauan jahdatun valkolakin päähäni.
Ja nyt tuo hetki on tässä.
Arvoisat rehtorit, opettajat ja muu koulun henkilökunta. Arvoisat juhlavieraat ja riemuylioppilaat – ja ennen kaikkea tuoreet ylioppilaat.
Tänään olemme valmiita päättämään yhden matkan ja aloittamaan toisen. Kuluneen kevään aikana moni meistä on muovannut mielessään lukion jälkeisten matkojen polkuja. Valmistautunut siihen, että pian saamme jälleen kokea olevamme keltanokkia – uteliaita, mutta hieman jännittyneitä kaikesta uudesta. Ja kuten kerran ennenkin, valmiita ottamaan ensimmäiset hatarat askeleet.
Haluan osoittaa teille – rakkaille, tuoreille ylioppilaille – Pehmoainon sanat: “Toivon sulle sadetta, toivon myrskyä ja hetkellistä huolta. Ja että löydät sijan jonne vaikeen paikan tullen pääset sitten suojaan.” Sanat kertovat kyvystämme kohdata myrskyjä – ja valkolakki päässämme symboloi juuri tätä kykyä osata jatkaa matkaa, vaikka välillä ajautuisi karille.
Olen nyt ylioppilas. Koulujärjestelmän sivistämä, aikuisuuden kynnyksellä keikkuva – valmiimpi kuin eilen, mutta yhä rakenteilla. Lukioaikaan mahtui hetkiä, jolloin pinnalla pysyminen vaati enemmän kuin mitä uskalsin kenellekään näyttää.
Ja silti – löysin itseni.
Löysin paikkoja, joihin laskea ankkuri ja kasvaa osaksi yhteisöä. Kaikkein arvokkainta on se, ettei koskaan tarvinnut olla täysin valmis. Alppilassa saimme olla hauraita ja silti kokonaisia, keskeneräisiä ja silti täysin riittäviä.
Nyt olemme yhdessä saapuneet satamaan. Satamaan, jossa saamme hetken hengähtää, ennen kuin suuntaamme kohti tulevaisuuden tuntemattomia rantoja. Mutta turvallisimmassakaan satamassa emme voi unohtaa, että horisontissa häämöttävät myös tummemmat vedet.
Tulevaisuus näyttää monelle meistä lohduttomalta. Kasvamme maailmassa, jossa historiankirjoista lukemamme uhkakuvat käyvät toteen. Kun katsomme Gazaan, Ukrainaan tai ympärillämme kuihtuvaan luontoon, näemme pirstaleisen ja kriisien repimän maailman. Rauha ja turvallisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan hauraita kuin purjelaivan purjeet hyökyaaltoa vasten. Kun maailma myrskyää, sukupolvemme tehtävä on vaalia toivoa turvasta ja paremmasta tulevaisuudesta. Toivon siis kykyä luottaa tulevaan — aina maasta taivaaseen.
Päässäni lepäävä valkolakki ja saamani todistus ovat vain jäävuoren huippu siitä, mitä nämä vuodet ovat todella olleet. Todelliset muistot eivät asu arvosanoissa vaan kaikissa niissä tuhansissa pienissä hetkissä, joita olemme yhdessä jakaneet.
Suurimpana muistona sydämeeni jää Alppilan henki.
Alppilan henkeä on vaikea määritellä, sillä se elää meissä jokaisessa eri tavoin. Alppilan henki ei ole yksi teko tai sana, vaan kaikki ne hetket, joissa olemme tulleet nähdyiksi ja hyväksytyiksi. Alppilan henki on tapa olla yhdessä: myötäelää, nauraa, itkeä ja lopulta päästää irti. Alppilan henki on kuin lempeä tuuli, joka kuljettaa meitä eteenpäin ja nostaa pystyyn silloin, kun aallot uhkaavat kaataa.
Alppilan aikuiset, te olette Alppilan hengen selkäranka.
Kiitos, että olette rohkaisseet meitä ajattelemaan itse, uskomaan omiin kykyihimme ja seisomaan arvojemme takana. Kiitos, että olette kylväneet meihin toivon siemeniä ja kulkeneet rinnallamme, vaikka sota, kansanmurha ja ilmastokriisi ovat teillekin pelottavia. Kiitos, että olette olleet meille ankkuri myrskyn keskellä ja kompassi silloin, kun olemme olleet ajautua karille. Te olette tehneet Alppilasta paikan, jonka hyvästelemme haikein mielin. Alppilaa ei olisi ilman teitä.
Rakas kotiväki, te olette keuhkot, jotka puhaltavat tuulta purjeisiimme.
Kiitos, että olette olleet tuki, joka on kannatellut silloinkin, kun emme ole osanneet sanoa tarvitsevamme sitä. Kiitos, että olette olleet rohkaiseva katse, lämmin syli ja horjumaton turva – perusta, jolta olemme voineet ponnistaa suurimpiin unelmiimme. Te olette tehneet lukiotaipaleestamme mahdollisen. Ilman teitä emme olisi tänään painaneet valkolakkeja päähämme.
Kanssavalmistuneet ylioppilaat, te olette osoittaneet, mitä Alppilan henki todella merkitsee.
Ensimmäisenä lukiovuotena Alppilan henki tarkoitti lähinnä pilkkopimeässä Alppipuistossa vaihdettuja hymyjä. Kolmen vuoden aikana Alppilan henki on saanut paljon enemmän ulottuvuuksia. Jään kaipaamaan teitä, rakkaat ylioppilaat, erityisellä lämmöllä. Kiitos, että olette kannustaneet minua löytämään oman paikkani ja oman ääneni. Kiitos, että olen saanut viedä teidän ääntänne eteenpäin opiskelijakunnan hallituksessa. Kiitos, että olette tanssineet juhlasalissa, nauraneet rekka-autojen lavoilla ja soittaneet sisäpihan festivaaleilla.
Vaikka matka ei aina kulkenut tyyntä vettä, teidän kanssanne jokaisesta hetkestä tuli osa tarinaa, josta en antaisi pois ainoatakaan aaltoa.
Tivolikuja 1. 31. toukokuuta, 2025.
Olemme viimeistä kertaa yhdessä. Pian suljemme ovet perässämme. Ympärilläni on jälleen satoja jännityksestä hymyileviä kasvoja. Vuodet ovat muuttaneet meitä monin tavoin, mutta yhtä asiaa meistä ei saa muuttumaan.
Nimittäin:
Mistä me tullaan?
ALPPILASTA!
Mitä me halutaan?
ANARKIAA!
