Luin hiljattain uudelleen kirjaa, jonka sain nimenantojuhlassa lahjaksi. Kirja on Antoine De Saint-Exuperyn Pikku Prinssi. Kirjassa on kohta, jonka haluan lukea tänään teille, arvoisat tuoreet ylioppilaat, hyvä yleisö. Tämä kohta kuvaa Pikku Prinssin ja ketun kohtaamista. Siinä kettu lahjoittaa Pikku Prinssille salaisuuden.
– Mene takaisin katsomaan ruusuja, kettu sanoi.
– Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa. Kun sitten tulet ottamaan minulta jäähyväisiä, lahjoitan sinulle erään salaisuuden.
Pikku Prinssi meni takaisin katsomaan ruusuja.
– Ette te ole ollenkaan samanlaisia kuin minun ruusuni, te ette ole vielä mitään, hän sanoi niille. Kukaan ei ole kesyttänyt teitä, ettekä te ole kesyttäneet ketään. Te olette samanlaisia kuin minun kettuni oli aluksi. Se oli vain tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.
Ja ruusut olivat hyvin noloja.
– Te olette kauniita, mutta te olette tyhjiä, hän sanoi vielä. Ei teidän puolestanne voi kuolla. Tietenkin joku tavallinen ohikulkija voisi luulla, että minun ruusuni on samanlainen kuin te. Mutta se yksinään on teitä kaikkia tärkeämpi - -. Koska juuri se on minun ruusuni.
Hyvät Alppilan lukion opettajat, rehtorit ja muu henkilökunta, rakas kotiväki – ja erityisesti hyvät tänään valmistuvat ylioppilaat. Te olette kesyttäneet minut. Tämä paikka oli aluksi tavallinen lukio, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta tästä paikasta tuli ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.
Rakkaat ylioppilaat. Te olette minulle se ruusu. Se ruusu, jonka tavallinen ohikulkija voisi luulla olevan samanlainen kuin kaikki muut ruusut. Mutta te yhdessä olette se kaikkia muita ruusuja tärkeämpi, sillä juuri teidän kanssanne olen viettänyt nämä kolme vuotta. Juuri te iloitsitte kanssani hyvissä hetkissä, viihdytitte tylsissä ja autoitte pääsemään läpi niistä kaikista vaikeimmista ja kuormittavimmista ajoista. Te olitte lukiovuoteni. Juuri tämä aika ja yhdessä luodut muistot tekevät ruusustani, eli teistä rakkaat ylioppilaat, niin tärkeän minulle. Juuri tämä aika teki meistä tärkeitä toinen toisillemme. Juuri me valmistumme tänään yhdessä Alppilan lukiosta.
Mitään tästä ei olisi voitu suorittaa ilman tukea – tukea koulusta ja tukea kotoa. Haluan kiittää nyt siis myös teitä.
Arvoisat Alppilan rehtorit, lukion opettajat ja henkilökunta. Suuri kiitos teille. Harvoin kohtaa niin nuorille omistautunutta porukkaa kuin te. Olette opettaneet kirjoittamisesta, laskukaavoista, ihmisen toiminnasta, tunteista, menneisyyden tapahtumista ja niin paljon muusta. Olette auttaneet meitä sivistymään. Omistautuneisuutenne näkyy siinä, että lukuisten kursseilla opetettavien asioiden lisäksi olette tehneet paljon muutakin. Olette antaneet meille tärkeitä taitoja: taitoa luottaa itseemme, taitoa olla luovuttamatta, taitoa jaksaa loppuun asti. Olette antaneet meille toivoa. Olette tärkeä syy, miksi Alppilassa on ollut niin hyvä olla.
Kiitos myös koteihin.
Kiitos kaikki läheiset.
Tänään on lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten yhteinen juhlapäivä. Lienee siis niin, että Helsingin Sanomia myöten kohuttu bilelukio-termi osuu hyvin myös tähän juhlapäivään. Alppilan lukion vanha lempinimi on ehkä parhaat päivänsä nähnyt, mutta siinä on edelleen jotain perää. Ei ehkä siinä merkityksessä, johon median otsikoissa viitataan, vaikka toki osaamme pitää hauskaa – osaamme juhlia. Tarkoitan tällä niitä kaikkia asioita, jotka ovat juuri Alppilan ansiosta tuntuneet juhlalta.
Totta kai juhlimme tänään tätä valkoista lakkia, joka minunkin päässäni kiiltelee. Totta kai juhlimme suoritettuja kursseja ja kokeita sekä tämän valkolakin takana olevaa urakkaa. Alppilan lukiossa kuitenkin myös arki on useimmiten juhlaa:
Ne voitetut aikaiset aamut, joina tuntui, että ei jaksaisi, mutta silti jaksoi.
Ne pettymyksen tunteet, joista ei tuntunut pääsevän yli, mutta lopulta pääsikin.
Ne pienet onnistumiset, joissa ylitti itsensä.
Ne vaikeat päivät, jotka tuntuivat loputtomilta, mutta sittenkin päättyivät.
Ne iloiset hetket, jolloin kaikki nauratti.
Hetket aulan sohvilla kuunnellen kaiuttimista pauhaavaa musiikkia.
Hetket ruokalan tungoksessa ystävien ympäröimänä.
Hetket käytävillä vastaantuleville hymyillen.
Juhlikaamme siis vanhan bilelukio-lempinimemme mukaisesti näitä yksittäisiä hetkiä. Nuo pienet juhlan hetket kulminoituvat tähän päivään. Tähän juhlaan. Juhlaan, josta kaunista eivät tee suoritukset tai arvosanat, vaan te ylioppilaslakkia nyt kantavat ihmiset. Nämä ruusut. Me kaikki.
Kaikkein eniten juhlistakaamme siis meitä itseämme, meitä, jotka teimme yhdessä lukioarjen hetkistä juhlaa. Meitä valmistuvia nuoria. Sitä, minkälaisia olemme nyt ja minkälaisiksi olemme tulleet. Me olemme hienoja opiskelijoita, mutta ennen kaikkea olemme hienoja ihmisiä.
Me yhdessä olemme ruusu.
Olemme kaikki erilaisia ja ainutlaatuisia terälehtiä tuossa ruusussa. Tämä ruusu piti yllä sitä kuuluisaa Alppilan henkeä. Sitä henkeä, joka on ystävällinen ja vastaanottava. Sitä henkeä, jossa kukaan ei ole väärä tai vääränlainen. Sitä henkeä, joka koostuu toivosta ja hyvistä teoista. Henkeä, joka tekee arjesta juhlan.
Hyvä yleisö, tällaisia me nuoret olemme. Jos tämä lähes kolmensadan hengen sakki pystyy luomaan kolmessa vuodessa näinkin hienon ilmapiirin, pyydän aikuisilta edes puolta tästä. Sillä tällä hetkellä maailmalla muodissa oleva ilmapiiri on syrjivä, vastakkainasetteleva ja ennakkoluuloinen. Johtajien päätökset eivät koostu toivosta tai hyvistä teoista.
Kysyn siis: voisivatko yhä absurdimmaksi käyvät päättäjät ympäri maailmaa ottaa mallia edellä kuvaamastani Alppilan hengestä ja tavastamme toimia yhdessä? Me uudet ylioppilaat voimme olla suunnannäyttäjiä. Me voimme tehdä hyviä tekoja ja luoda toivoa.
Jokaisella meistä on nyt kädessään yksi ruusu. Vaikka tämä ruusu kuihtuu nopeasti, te rakkaat alppilalaiset ette koskaan kuihdu muistoistani. Tällä lukiolla ja sen ihmisillä on aina paikka sydämessäni. Kantakaamme siis mukanamme tätä arjen juhlaa, jota olemme Alppilan lukiossa viettäneet. Ja viekäämme sitä eteenpäin muille, mihin tahansa päädymmekään.
Kiitos siis vielä kerran. Kiitos läheiset. Kiitos opettajat. Kiitos rakkaat ylioppilaat. Kiitos Alppilan lukio.
– Jää hyvästi, Pikku Prinssi sanoi.
-– Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellä näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
– Aika, jonka olet omistanut ruusullesi, tekee siitä niin tärkeän sinulle.
Siksi vielä viimeisen kerran – ja huudetaan tämä sydämestämme:
Mistä me tullaan?
Alppilasta!
Ja mitä me halutaan?
Anarkiaa!
Tulikki Kilpeläinen 30.5.2026