Ylioppilas Helmi Häggman ja taustalla valaisimia. Kuva Hanna Leskinen Torkkelin alumni

Syksyn ylioppilaan Helmi Häggmanin puhe

Hyvät juhlavieraat ja Torkkelin väki!

Kävelin ensimmäisen kerran sisään Helsingin kuvataidelukion aulaan yli kymmenen vuotta sitten. Oli avoimet ovet, enkä muista kuin välähdyksen vitriineistä, joiden lasipintaan valo heijastui. Seuraavan kerran muistikuvani Torkkelista täydentyvät vasta aloittaessani lukio-opiskelun vuonna 2017, jonka jälkeen ne ulottuvat vitriinien lisäksi taiteeseen lasiseinien takana, taiteeseen seinillä ja ihmisissä, ajatusmaailmoissa ja Torkkelin hengessä.

Torkkelia luonnehditaan usein lämminhenkiseksi ja yhtenäiseksi, mikä on mielestäni saavutus näin isolta lukiolta, jossa väistämättä suuri osa kanssaopiskelijoista ja henkilökunnasta jää tuntemattomaksi. Tämä sai minut pohtimaan: mistä koulumme henki muodostuu?

Tarina kertoo, että ensimmäiset ihmiset käsittivät omaan heimoyhteisöönsä kuuluvaksi ne henkilöt, jotka olivat tarpeeksi lähellä, että heitä ylsi koskettamaan. Myöhemmin heimon käsite laajeni ihmisen itseilmaisun ohella. Taiteen keinoin erilaisia ideoita ja uskomuksia pidettiin elossa ja jatkettiin. Esimerkiksi kalliomaalaukset viestivät tapoja, joita tekijöillään oli.

Vuosituhansia sitten ihmiset kokivat tuttuutta nähdessään kallioon maalattuja elinkeinolleen tärkeitä riistaeläimiä, jotka joku muu ihminen oli maalannut. Samaan ihmisyhteisöön saattoi nyt kuulua ihmisiä, joihin ei välttämättä ollut muuta sidettä kuin yhteinen idea: tietoisuus siitä, että he arvostavat samoja asioita.

Samalla tavalla kuten muinaiset ihmiset luolamaalausesimerkissä, myös Torkkelin opiskelija kokee yhteenkuuluvuudentunnetta muihin torkkelilaisiin nähdessään jotain samaistuttavaa. Muinaisten ihmisten kiviseinämä on vaihtunut vessan seinään tai jodeliin ja maalatut eläimet musiikkiin listattuna, tai mainintaan siitä, että lehtijutussa Torkkeli on sekoitettu Kallion lukioon.

Viime kädessä kokemus yhteisestä kuplasta syntyy yksilökokemuksista, jotka nivoutuvat kaikki saman koulun sisällä, samassa ympäristössä suureksi kokemusten vyyhdiksi. Eräällä vesiväreihin keskittyvällä kurssilla oli ensimmäisenä tehtävänä täyttää paperille piirrettyjen ympyröiden sisukset. Näistä vesivärikuplista syntyi lukuisia pieniä ainutlaatuisia maailmoja käytävän seinälle ripustettavaksi. Jokaisella kurssilaisella oli oma kädenjälkensä, oma tulkintansa tehtävään ja vesiväreihin. Yhtä lailla idea Torkkelista muodostuu lukemattoman monesta erilaisesta tulkinnasta.

Tulen lukioajalta muistamaan stressin ja kiireen, oman itsen etsimisen kipuilun ja epätietoisuuden, mutta myös riemun ja ainutlaatuiset kokemukset. Tuskailu kasaantuvien portfolioiden ja tutkielmien vuoksi on tuntunut turhauttavalta, mutta on laittanut pohtimaan ja paneutumaan asioihin, keräämään tietoa maailmasta, ja siinä sivussa ymmärtämään myös itseä hieman enemmän.

Olen päässyt avartamaan käsitystäni maailmasta: matkustamaan tiedon äärelle ja ulkomaille, luomaan ja olemaan osa suuriakin projekteja. Pysäyttävä holokaustikurssi ja retki Puolaan ja Auschwitziin, sekä Pariisiin elokuvafestareille elokuvan tekeminen ja sinne matkustaminen ovat olleet tällaisia kokemuksia parhaimmillaan.

Myös kuviskurssit aina maalaamisen ja kuvanveiston perusteista filmikuvaukseen ja jopa alastonmallin piirtämiseen ovat olleet ainutlaatuisia oppimiskokemuksia. Uusien tekniikoiden kokeilemiseen ja oman tyylin kehittämiseen välittävässä ilmapiirissä ei varmaankaan olisi kiehtovampaa ympäristöä kuin Torkkeli.

Kiitos tästä kuuluu ammattitaitoisille ja persoonallisille opettajille ja henkilökunnalle, jotka tekevät töitä tällaisen ympäristön luomiseksi. Torkkelin henki on kiinni halusta vaalia ja ylläpitää sitä.

Olen saanut päätökseen ehkä suurimman urakan tähänastisessa elämässäni: suorittanut lukion oppimäärän ja päässyt ylioppilaaksi. Silti vielä hapuilen ja olen kaukana siitä, millaiseksi ihmiseksi vielä joskus tulen kasvamaan ja mitä tulen tekemään.

Elämme nopeatempoista aikaa globaalin maailman informaatiotulvan pyörteissä, varmuudessa epävarmasta ja ennalta-arvaamattomasta, yhä useampaan suuntaan avautuvasta tulevaisuudesta. Nämä reilut kolme vuotta ensimmäiselle oppitunnille saapumisesta aina viimeisen ylioppilaskirjoitukseni “päätä koe” -painikkeen klikkaamiseen asti ovat menneet nopeasti.

Loppujen lopuksi se, mitä lukioaika on käteeni jättänyt, maalitahrojen ja kynsien alle kuivettuneen saven lisäksi, on suunta eteenpäin sekä luova suhtautumistapa tuleviin vaiheisiin. Torkkeli on ollut mitä ihanin kasvualusta matkan varrella, enkä vaihtaisi muistoja siitä mihinkään.

Onnittelen omasta puolestani kaikkia lukiosta valmistuneita, ja toivotan voimaa ja välittämistä tulevaisuuteen! Jokainen meistä tarvitsee niitä.

Helmi Häggman, ylioppilas