Hyppää pääsisältöön

Suvi Kingsleyn työ lastensuojelussa vaatii herkkyyttä

Sosiaalityöntekijä Suvi Kingsley, 44, auttaa perhettä pysymään yhdessä ja tukee sitä, että kaikilla olisi hyvä olla kotona.
Suvi KIngsley
Kuva: Jaana Ahlblad

Brittimuseosta lastensuojeluun 

”Huomasin aika pian, että lastensuojelu ei ole ihan niin rankkaa kuin mediassa kuvataan. Toki kohdalle osuu myös vaikeita kokemuksia, mutta työni on erittäin merkityksellistä, mielenkiintoista ja palkitsevaa.

Vaihdoin alaa noin seitsemän vuotta sitten. Työskentelin aiemmin kulttuurialalla, ensin vuosia eri museoissa Englannissa, sitten Suomessa Kansalliskirjasto-lehden päätoimittajana sekä yliopistossa viestinnän asiantuntijana. Museo- ja kirjastovuosien jälkeen tuli tunne, että haluan laajentaa perspektiiviäni.

Minua ovat aina kiinnostaneet yhteiskunnalliset asiat, ja kun luin yliopiston kuvauksen sosiaalityöstä, tuntui kuin olisin lukenut kuvausta itsestäni – vaikka en ollut koskaan ajatellut itseäni sosiaalityöntekijänä.

Sosiaalityössä viehättää se, että pääsen tekemään asioita konkreettisella tavalla. En tylsisty koskaan, sillä joka päivä opin uutta itsestäni tai kanssaihmisistä tai maailmasta ylipäätään.

Suuren asiakasryhmän muodostavat nuoret, jotka eivät halua lähteä kouluun.

Asiakkaakseni tulee perheitä, jotka ovat jo saaneet esimerkiksi perheneuvolan tai perhesosiaalityön tukea. Mietimme perheen kanssa, miten etenemme ja millainen apu hyödyttäisi. Teen paljon yhteistyötä myös koulun, päiväkodin ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.  

Suuren asiakasryhmän muodostavat nuoret, jotka eivät halua lähteä kouluun. Sitten on perheitä, joissa ei esimerkiksi tunnisteta sisäisiä vuorovaikutusongelmia. Meidän työmme on ymmärtää, mitä perheen sisällä tapahtuu. Se vaatii herkkyyttä, sillä koti ja perhe ovat hyvin yksityisiä asioita. 

Perimmäinen tehtävämme on suojella lapsia, mutta laajemmin ajateltuna haluamme auttaa perhettä pysymään yhdessä – tukea sitä, että kaikilla olisi hyvä olla kotona. Kukaan ei toivo, että lapsi esimerkiksi otetaan huostaan.  

Työhöni kuuluu paljon tapaamisia lasten ja heidän perheidensä kanssa. Voimme esimerkiksi mennä ulos kävelylle, ostaa jäätelöt ja istua puistonpenkille juttelemaan. Olen oppinut, että luottamuksen rakentuminen vie aikaa. Ei voi ajatella kuten vaikkapa viestinnän projekteissa, että nyt kääritään hihat, ryhdytään toimeen ja tehdään asia valmiiksi. 

Vaikka tilanne olisi paperilla haastava, lapset ja nuoret ovat aina ihania. He ovat elämänsä alussa ja heissä on paljon toivoa. Minunkin on hyvä näyttää ihmisyyttäni, etten jää etäiseksi viranomaiseksi. Tietty etäisyys täytyy toki pitää, mutta empatiaa pitää pystyä osoittamaan. 

Luottamuksen rakentuminen vie aikaa. Ei voi ajatella, että kääritään hihat ja tehdään asia valmiiksi.

Haluaisin viilata työprosesseja niin, että samaa informaatiota ei tarvitsisi laittaa moneen paikkaan hiukan eri muodossa. Resursseja tarvittaisiin lisää, usein tuntuu, että ehdimme vain sammutella tulipaloja. Myös palkkauksessa on korjattavaa, sillä se on epäsuhdassa tehtävän vastuullisuuden kanssa. 

Plussapuoliin kuuluu ehdottomasti loistava työyhteisö. Voin olla työssä oma itseni ja jutella avoimesti, jos jokin asia painaa mieltä. Meitä kannustetaan iloitsemaan hyvistä jutuista ja saamme myös säännöllistä työnohjausta. 

Seuraava askel on se, että teen opinnot loppuun. Jossain vaiheessa voisin haluta mukaan kehittämistehtäviin, mutta ei vielä. Haluan ensin tuntea kentän hyvin.”