Helsinkiin on aina muutettu työn, opintojen ja paremman elämän perässä. Ensimmäinen aalto nähtiin 1860-luvulla, ja nykyisin kaupunki kasvaa noin 10 000 asukkaan vuosivauhtia.
Junat jyskyttivät, raitiovaunut kolisivat ja autotkin tekivät tuloaan, kun väkeä virtasi maakunnista Helsinkiin 1800-luvun lopussa. Käsillä oli ensimmäinen todellinen muuttoaalto pääkaupunkiin. Ilmassa oli sykettä ja iloista optimismia.
– Uskottiin, että maailma oli kehittymässä paremmaksi teknologian ja edistyksen avulla. Henki oli hyvä ja meininki reipas, kuvaa Helsingin yliopiston Euroopan historian emeritaprofessori Laura Kolbe.
Kaupungin kasvu oli poikkeuksellisen nopeaa. Muuttoa vauhditti 1860-luvulla avattu rautatieyhteys sisämaahan sekä nopea teollistuminen, joka tarjosi maalta muuttaneille tilattomille nuorille urbaaneja elinkeinoja. Kolmessa vuosikymmenessä Helsingin väkimäärä kolminkertaistui 20 000 asukkaasta lähemmäs sataa tuhatta.
Helsingissä naiset päätyivät tyypillisesti ensin piikomaan. Miesten yleinen sisäänheittoammatti oli ajuri, tuon ajan taksinkuljettaja.
– Asetelma ei ole reilussa sadassa vuodessa juuri muuttunut, Kolbe sanoo ja viittaa nykyisiin sovellustaksikuljettajiin.
Järjestyksessään toinen kiivas väestönkasvun sykäys tapahtui heti sotien jälkeen vuonna 1945. Kaupunkiin muutti vuoden aikana 10 000 ihmistä.
– Se oli valtava määrä siihen nähden, että kaikesta oli pulaa, Laura Kolbe sanoo.
Enää henki ei ollutkaan yhtä reipas ja vastaanottavainen. Kaupunkilaisista tuntui, että muuttoliike oli hallitsematonta. Väkeä oli liikaa. Helsingin rajoille vaadittiin portteja.
– Ihmiset olivat huolissaan maaseudun autioitumisesta. He nostalgisoivat maaseudun aitoa ja alkuperäistä elämisen muotoa. Samaa keskustelua käymme yhä. Nyt puhutaan vihreistä arvoista.
Muuttoliike on aina ollut kytköksissä asuntopolitiikkaan. Helsingin väkiluku notkahti tilastoissa ensimmäistä kertaa 1960-luvulla, kun suurten ikäluokkien nuoret perheet – parhaat veronmaksajat – muuttivat Vantaalle ja Espooseen väljempiin neliöihin.
Se oli iso murhe, jolle piti tehdä jotain. Helsinkiin syntyikin uusia lähiöitä: Pihlajamäki, Mellunmäki, Kontula ja Vuosaari.
Samantyyppistä väestönkasvun hidastumista nähtiin 1990–2000-lukujen taitteessa. Suuntausta kutsuttiin Nurmijärvi-ilmiöksi.
Lähtökohtaisesti kaupunkilaisuus on meillä ja maailmalla toleranttia.
Nykyisin Helsinki kasvaa noin 10 000 asukkaan vuosivauhdilla. Kaupunki elää kolmatta nuorisoaaltoaan, ja tänne muutetaan opiskelujen ja työn sekä paremman elämän perässä. ”Junantuomien” lisäksi väestönkasvua selittää maahanmuutto ulkomailta.
On taas sykettä. Vai millaiseen Helsinkiin ihmiset nyt muuttavat?
– Lähtökohtaisesti kaupunkilaisuus on meillä ja maailmalla toleranttia. Ollaan kohteliaita ja hyväksytään se, että täällä asuu keskenään erilaista porukkaa ja että lisää väkeä saapuu, Laura Kolbe sanoo.
Kirjoittaja: Laura Savolainen
Juttu on julkaistu alun perin Helsinki-lehdessä kesäkuussa 2026.