Leikit tulevat puistoihin
Helsinki kasvoi nopeasti 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa. Keskusta muuttui kiviseksi ja puinen laitakaupunki laajeni. Metsän paetessa yhä kauemmaksi puistoista tuli luonnon sivistyneitä korvikkeita, rauhaa ja kauneutta henkiviä henkisen ja ruumiillisen terveyden lähteitä. Ne heijastivat johtavan kulttuurisen ja taloudellisen eliitin ihanteita. Puistoissa – kuten Esplanadilla ja Kaivopuistossa – käytiin promenadilla ihaillen maisemia, istutuksia ja elegantteja säätytovereita. Juoksu, huuto, pelit ja leikit eivät sopineet näihin puistoihin, nurmikoilla istuskelusta ja eväiden syönnistä puhumattakaan.
Kasvavan Helsingin sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat kärjistyivät Punavuoreen ja Pitkänsillan taakse kohonneissa tiheästi asutuissa työläiskaupunginosissa, joihin ei puistoja tehty. Kaupungin eliitti havahtui huomaamaan työväen vaikeat elinolot, joiden haittoja alettiin lievittää hyväntekeväisyyden hengessä. Työläisiä varten perustettiin omat kansanpuistot Korkeasaareen 1883 ja Seurasaareen 1889. Lähes luonnontilaisissa kansanpuistoissa, joissa sai oleilla rennommin kuin säätyläispuistoissa, luonnon ja raittiin ilman toivottiin virkistävän työn uuvuttamia sekä torjuvan sairauksia ja juoppoutta.
Lasten leikkitila hupeni kaupungin kasvaessa. Kivitalojen noustessa pihoista tuli ahtaita ja pimeitä ja liikenteen vilkastuessa kaduilla leikkiminen muuttui vaaralliseksi. Rakentamattomia alueita kyllä riitti Helsingissä, mutta urheiluharrastuksen yleistyessä alettiin kaivata kunnollisia kenttiä. Jo 1870–80-luvulla valitettiin, ettei koululaisten pallopeleille ole riittävästi tilaa. Kaisaniemeen vuonna 1886 raivattu urheilukenttä herätti kiistaa, koska monet katsoivat sen turmelevan puiston. Pienten lasten leikkeihin ei paikkoja osoitettu, ja urheilukentillä piltit jäivät isompien jalkoihin.
Vuosisadanvaihteessa tietoisuus yhteiskunnan epäkohdista ja huoli epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamista luokkaristiriidoista voimistuivat, ja ongelmiin haluttiin puuttua monin keinoin. Erityisen tärkeinä kohderyhminä nähtiin lapset ja työväki, joiden hyvinvointia haluttiin kohentaa ja sitoutumista yhteiskuntaan vahvistaa. Samaan aikaan kehittyi uusia ammattiryhmiä, kuten kaupunkisuunnitteluun erikoistuneet arkkitehdit ja monenlaiset kasvatuksen ja opetuksen ammattilaiset, jotka halusivat osaltaan vaikuttaa yhteiskunnan ongelmien ratkaisemiseen. Leikki ja puistot saivat tässä tärkeän osan.
Vuonna 1898 kaupunginvaltuustolle tehtiin aloite leikkikenttien lisäämiseksi. Jo seuraavana vuonna avattiin leikkikenttä Kaivopuistossa ja Kaisaniemessä ja puistoihin tehtiin kelkkamäkiä. Leikkipaikkoja tehtiin muihinkin puistoihin, mutta ne jäivät pieniksi ja sijoittuivat hankalasti, koska kaupunginpuutarhurin mukaan leikki uhkasi istutuksia ja sopi huonosti puistoarkkitehtuuriin.
Helsingissä syntyi paljon lapsia 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ja lasten tarpeet nousivat keskustelun aiheiksi, myös leikki. Vuonna 1913 Suomen voimistelunopettajien liitto kirjoitti kaupunginvaltuustolle ja moitti Helsingin leikkikenttien pienuutta, vähyyttä ja kehnoutta verrattuna sivistysmaiden oloihin. Voimistelunopettajat vaativat oman asiantuntemuksensa huomioon ottamista kenttien suunnittelussa ja esittivät ohjatun leikkitoiminnan aloittamista. Liikunnan, valon ja raittiin ilman tärkeyttä perusteltiin tuberkuloosin yleisyydellä lasten parissa ja kansakoululaisten heikolla kunnolla.
Puistosuunnittelussa johtoaseman ottanut kaupungin asemakaava-arkkitehti perehtyi 1914 leikki-kenttäkysymykseen ja myönsi moitteet aiheellisiksi. Ulkomaisten, varsinkin Yhdysvaltojen leikkikenttien saavutuksista vaikuttuneena hän katsoi, että myös Helsingissä puistot tulee omistaa liikunnalle. Maisemien ihastelun sijaan puistojen tarjoaman virkistyksen piti olla aktiivista ja rationaalista. Kukkien, veistosten ja muun joutavan tilalle puistoihin tuli rakentaa eri-ikäisille soveltuvia leikki- ja urheilukenttiä.
Voimisteluopettajien ehdottama ohjattu leikki oli suosiossa Yhdysvalloissa, koska siten voitiin suuria lapsijoukkoja liikuttaa tehokkaasti. Leikkiä ja liikuntaa tuli ohjata niiden toivotunlaisen fyysisen ja moraalisen vaikutuksen takaamiseksi. Vapaan leikin kaaoksen vastapainoksi tarvittiin järjestystä ja kurinalaisuutta, joka valmensi lapsia yhteiskuntaan. Yhdysvalloissa todisteltiin tilastoin leikkikenttien ehkäisevän nuorisorikollisuutta ja säästävän sairaala- ja vankilakuluja, mihin vedottiin Helsingissäkin.
Perustelut vakuuttivat kaupunginvaltuuston, joka hyväksyi voimistelunopettajien tarjouksen ja myönsi varat ohjatun leikin aloittamiseen kesällä 1914. Kaksitoista leikinohjaajaa kiersi kolmen kuukauden ajan leikittämässä lapsia Kapteeninpuistikossa, Kallion kansakoulun pihalla, Lapinlahdenkadun puistikossa ja Kaisaniemen pikkukentällä. Lasten innostus ja vanhempien tyytyväisyys olivat jo ensimmäisenä kesänä niin suuria, että valtuusto vakinaisti rahoituksen voimisteluväen hoitamalle leikkitoiminnalle.
Kesäisiä leikkejä vaatimattomissa puitteissa
Leikkikentät ja ohjattu leikki vakiintuivat Helsingissä 1920–30-luvulla, mutta niitä ei kehitetty määrätietoisesti. Syntyvyys tasoittui ja pikkulasten tarpeet jäivät sivummalle, kun perustettiin kiivaasti kouluja vuosisadan alkukymmeninä syntyneille suurille ikäluokille. Liikuntarakentamisessa päähuomion sai aikuisten kilpaurheilu, jossa nuori tasavalta janosi menestystä. Leikkikenttiä kyllä tehtiin puistoihin, mutta ne olivat usein vain hiekkapintaisia suorakaiteita, joskus hiekkalaatikon ja parin keinun kera. Lasten kesävirkistystä tarjosivat toki monet muutkin tahot: muun muassa lukuisat yhdistykset ja järjestöt pitivät lasten kesäsiirtoloita ja järjestivät retkiä ja muuta ohjelmaa.
Leikkikenttätoiminta haki paikkaansa myös kaupungin hallinnossa. Vuonna 1917 sen valvonta annettiin kasvatuslautakunnalle, pari vuotta myöhemmin lastensuojelukeskukselle ja 1923 lastensuojelulautakunnalle. Kytkös lastensuojeluun hämärsi sitä, että ohjatut leikit oli tarkoitettu kaikkien lasten kesäiloksi taustaan katsomatta. Joidenkin vanhempien silmissä leikkikentät olivat hyväntekeväisyyttä köyhille, toisaalta valitettiin vain vauraimpien ja valistuneimpien työläisperheiden osaavan käyttää hyväkseen tätä palvelua.
Kentille löysivät silti tiensä mitä erilaisimmat lapset, joita perinteisesti monikulttuurisessa Helsingissä riitti. Ainoa säilynyt tilasto kertoo, että kesällä 1934 Hietarannan kentällä puhuttiin seuraavia kieliä: suomi 762, ruotsi 102, viro 3, saksa 2, englanti 2, ranska 1, puola 1, turkki 5 ja venäjä 3. Lisäksi mainittiin, että 11 lasta oli juutalaisia. Leikkijöiden laajasta ikähaitarista ja moninaisesta sosiaalisesta taustasta kertovat seuraavat luvut: kansakoululaisia 529, oppikoululaisia 125, valmistavassa koulussa oli 17, lastentarhassa 46, ammattikoulussa 7, jatkokoulussa 16, apukoulussa 7 ja kotona 154. Ohjaajille teroitettiin tasa-arvoa ja tasapuolisuutta, joten lasten taustan ei annettu vaikuttaa leikkeihin.
Kullakin kentällä toimi yleensä kolme ohjaajaa eli tätiä, jotka olivat alkuun paljolti voimisteluväkeä ja järjestään naisia – leikkikentillä syntyi uusi naisammatti. Myöhemmin uusia ohjaajia nousi myös leikkijöiden joukosta. Teini-ikäisiä otettiin kesätöihin ”pikkutädeiksi”, ja osa heistä jäi alalle vaihtelevin koulutustaustoin. Leikinohjaajan työ opittiin käytännössä vanhemmilta kollegoilta, ja vähitellen opit tiivistettiin kirjallisiksi säännöiksi. Kursseja alettiin järjestää vasta 1945, ja 1950-luvulla ohjaajat alkoivat ympärivuotisen leikkikenttätoiminnan myötä kehittää taitojaan muun muassa järjestämällä työiltoja, joissa tutustuttiin uusiin leikkeihin, lauluihin ja askarteluohjeisiin. Leikkikenttien toiminnan sisältö riippui pitkälti tätien innosta ja luovuudesta, joiden voimin keksittiin tempauksia, juhlia ja retkiä.
Kesäleikkejä järjestettiin 1920–30-luvulla neljällä kentällä eri kaupunginosissa. Vakiintuneita olivat Eläintarhan ja Vallilan leikkikentät sekä Hietarannan leikkikenttä vuonna 1929 syntyneellä uimarannalla. Etelä-Helsingissä leikittiin vaihdellen Kaivopuistossa, Kapteeninpuistikossa, Sepänpuistossa tai Vuorimiehenpuistikossa. Olot olivat vaatimattomat. Vasta 1933 saatiin Eläintarhaan, Hietarantaan ja Vallilaan ulkohuussi ja 1935 Hietarantaan jopa vesijohto. Millään leikkikentällä ei ollut sisätiloja, joten ohjaajat kuljettivat vähäiset leikkivälineet mukanaan, ellei niitä saatu johonkin kellariin puiston lähelle.
Leikkivälinevalikoima kirjattiin muistiin kesällä 1925 Eläintarhan kentällä. Lelulaatikkoon kannettiin päivän päätteeksi 5 rajapalloa, 7 hiekkalapiota, 4 muottia, 11 pikkupalloa, 8 ohjakset, 3 pallo-verkkoa, 3 nukkea, laskupeli, Musta Pekka -peli, korttipeli, hernepussi, auto, nukenrattaat, puupallopeli ja 9 keilaa. Tuona kesänä lapsia oli kentällä kirjoilla 407 ja leikkijöitä saattoi olla samanaikaisesti 200. Leikkikenttien klassikoiksi muodostuivat puujalat ja poikarattaat, joista ensimmäiset ostettiin 1935 Stockmannilta Eläintarhan leikkikentälle. Leikkivälineiden kehittely ja huolto olivat ohjaajien vastuulla.
Sota-aikanakin leikki jatkui Helsingin kentillä, vaikka lasten määrä kaupungissa hupeni. Lapsia lähetettiin turvaan maaseudulle ja sotalapsiksi Ruotsiin ja Tanskaan. Vuonna 1941 jatkosota katkaisi leikit jo juhannuksena, mutta vuonna 1942 jatkettiin entiseen tapaan, samoin seuraavina kesinä.
Kesällä 1942 alkoi Helsingin leikkikenttien ruoanjakelu, perinne, joka jatkuu yhä monista kiistoista huolimatta. Jo 1938 valtuusto oli suonut varat retkieväisiin, mutta säännöllinen puistoruokailu alkoi pulan nälkiinnyttämien lasten vahvistamiseksi. Kaupungin elintarvikekeskus toimitti suurissa tonkissa herne- tai lihakeittoa tai vellejä, joita lapset saivat syödä niin paljon kuin jaksoivat.
Lasten leikkikentistä kaikkien leikkipuistoiksi
Sodan jälkeen katse kääntyi kohti tulevaisuutta. Väestönkasvua suosittiin, ja syntyvyys oli huipussaan suurten ikäluokkien astuessa maailmaan. Lapsille haluttiin tarjota mahdollisuus uuden ajan ihanteita vastaavaan kasvuympäristöön. Samaan aikaan Helsinki laajeni voimakkaasti suuressa alueliitoksessa 1946. Kaupunkiin liitetyille alueille alettiin rakentaa uudenlaista asumismuotoa, väljästi luonnon keskelle sijoitettuja kerrostalolähiöitä, jotka suunniteltiin palveluineen isoina kokonaisuuksina.
Tässä ilmapiirissä kiinnostus leikkikenttiin virisi jälleen. Kaupunki asetti komitean pohtimaan leikkikenttien parantamista. Vuonna 1950 valmistunut mietintö asetti tavoitteet korkealle. Ensiluokkaisen leikkikentän tuli olla ainakin hehtaarin laajuinen aidattu alue, josta osa rajattiin pelikentäksi isommille lapsille, osa pienokaisten leikkipaikaksi. Alueella piti olla rakennus ohjaajaa, lasten lämmittelyä ja leikkivälineitä varten. Lisäksi tarvittiin kahluulammikko, rakentelualue, kotileikkialue, keinuja, karuselli, liukumäki, vesiposti, käymälä ja talvisin luistinrata, hiihtolatu ja kelkkamäki.
Leikkikenttien asema vakiintui hallinnollisesti 1951, jolloin ne lopullisesti kunnallistettiin. Leikkikenttätoiminta siirtyi lastentarhain johtokunnan alaisuuteen, ja sille nimitettiin oma tarkastaja. Leikkikentät alkoivat kehittyä nopeasti. Jo 1948 Eläintarhan, Kaivopuiston ja Pirkkolan kentille oli viimein saatu välinesuojiksi luistelukentiltä poistetut parakit. Vuonna 1951 Brahen kentällä käynnistyi leikkiväen kauan toivoma ympärivuotinen toiminta, ja pian saatiin mökkejä leikkijöiden suojaksi.
Leikkikenttien määrä kasvoi, ja monet uudet kentät perustettiin heti kokovuotisiksi. Ympärivuotisia kenttiä tehtiin laitakaupungin uusille asuinalueille ja lähiöihin kuten Käpylään 1952, Toukolaan 1954, Maunulaan 1954, Tullinpuomiin 1957 ja Pohjois-Haagaan 1959 sekä kantakaupungin leikkitilan puutteesta kärsiville alueille kuten Vallilaan 1955 ja Sepänpuistoon 1956. Perustamistahtia pidettiin silti hitaana, ja uusi leikkikenttäkomitea vaati 1956 kaikkiaan 128 leikkikentän perustamista. Vuonna 1962 seuraava komitea toisti vaatimuksen, kun syntyvyys kohosi entisestään.
Lähiörakentamisen kiihtyessä 1960-luvulla suuret rakennusliikkeet tuottivat elementtitekniikalla kokonaisia asuinalueita taloudellisten näkökohtien sanellessa reunaehdot. Lasten tarpeet jäivät helposti niiden varjoon, ja usein leikkikentät tehtiin myöhään ja joskus käyttäjien kannalta kaukaisiin ja liikenteellisesti hankaliin paikkoihin. Toisinaan leikkikenttien tarkastaja joutui melkeinpä omin luvin valtaamaan leikille tilaa lähiöiden vähäisiltä viheralueilta. Tiedostavan aikakauden julkisessa keskustelussa kaupunkia soimattiin lapsivihamielisyydestä. Silti hyvin varusteltuja leikkikenttiä avattiin 1960-luvulla jokseenkin vuosittain lähiöissä, paljolti suurten lapsilaumojen kansoittamassa Itä-Helsingissä, ja leikinohjaajien ammattikunta ja toimintakenttä kasvoivat jatkuvasti.
Naisten työssäkäynnin jatkuvasti yleistyessä päivähoidon tarve kasvoi, ja päivähoidosta tuli 1973 lakisääteinen sosiaalipalvelu, jonka täydentäjinä Helsingin leikkikentät jatkoivat työtään. Kenttien rakentaminen vilkastui, mutta toiminnan luonne muuttui. Vuonna 1981 luovuttiin leikkikenttä-sanasta, joka muistutti ohjatun leikin kuria ja järjestystä henkivistä juurista ja tätien napakoista pillinvislauksista, ja alettiin puhua leikkipuistoista. Leikkikenttien tarkastajan virka lakkautettiin 1985 ja kentät hajautettiin eri suurpiirien päivähoitotoimistojen alaisuuteen, mikä heikensi niiden aiempaa tiivistä yhteishenkeä.
Lamavuonna 1991 lopetettiin vanhanaikaisiksi muuttuneet kesäleikkikentät. Ympärivuotisissa leikkipuistoissa asiakaskunta ja tarjonta laajenivat ja entisen spontaaniuden tilalle tuli säännöllisempiä toimintamuotoja. Koululaisten iltapäivätoiminta alkoi saada yhä enemmän painoa 1980-luvulta lähtien, ja 1990-luvulla leikkipuistoista alettiin jo puhua koko alueen asukkaiden kohtaamispaikkana, jonne kaikki vauvasta vaariin olivat tervetulleita. Helsingin etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden kasvaessa tämä on merkinnyt uudenlaisia mahdollisuuksia mutta myös uusia haasteita.
Nykyisin Helsingissä toimii noin 60 ympärivuotisen leikkipuiston koko kaupungin kattava verkosto, joka tarjoaa hyvin monipuolisia palveluja alueensa erilaisille ja eri-ikäisille asukkaille. Kaikille avoimet, maksuttomat, ammattimaisesti ohjatut leikkipuistot ovat tässä laajuudessa nimenomaan helsinkiläinen ilmiö, 110 vuoden kunnianhimoisen kehitystyön tulos.
Teksti: Jere Jäppinen
Teksti on alun perin julkaistu On meillä nasta täti - leikkikenttien vanhoja laululeikkejä(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) -teoksessa.