Kartta | Rakennukset Itsenäisen Suomen arkkitehtuurista

Ensimmäinen maailmansota tyrehdytti taloudellisen kehityksen, mutta olojen vakiinnuttua talouselämä elpyi varsin nopeasti ja uuden itsenäisen Suomen rakentaminen alkoi. Rakennustoiminta kiihtyi 1920-luvun kuluessa katketakseen hetkeksi 1930-luvun alun lamaan. Vuosisadan alun mielikuvituksellisen ja monimuotoisen kansallisromantiikan jälkeen arkkitehtoniseksi ihanteeksi alkoi muotoutua ankaran symmetrinen ja säännönmukainen historitisia muotoja ja yksityiskohtia viljelevä tyyli. Tämä 20-luvun klassismiksi kutsuttu vaihe alkoi vähitellen pelkistyä ja modernisoitua kunnes 1930-luvulle tultaessa arkkitehtuuri-ihanteet kokivat esteettisen vallankumouksen. Uuden historiallisista esikuvista eroon pyrkivän ajattelutavan, funktionalismin, läpimurto tapahtui Suomessa kivuttomasti ja nopeasti. Funktionalismin periaatteet, valoisuus, avoimuus ja ilmaisun rehellisyys, olivat 1930-luvun puolivälissä jo yleisesti hyväksyttyjä suunnitteluperiaatteita.

Vuodeksi 1940 kaavailtuja olympialaisia varten Helsinkiin tarvittiin lukuisia uusia urheilurakennuksia sekä olympiakylä kilpailijoiden majoittamiseksi. Sodan takia Helsingin kisat ja useiden rakennusten lopullinen valmistuminen siirtyivät vuoteen 1952. Sodan jälkeisenä aikana rakentaminen painottui asuntorakentamiseen. Vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa Helsingin maalaiskunnasta liitettiin yli 25 000 hehtaarin suuruinen alue Helsinkiin. Kantakaupungin ympärille syntyi esikaupunkivyöhyke mm. Etelä-Haagan, Maunulan ja Herttoniemen asumalähiöiden rakentuessa lähiöideologian mukaisesti. 1950- luku oli myös aktiivista yliopistojen ja korkeakoulujen rakentamisen aikaa.

Kansainvälinen, valkoinen modernismi korvautui 1940-luvulla pehmeämmällä ja kotoisammalla ilmaisulla: suosittiin puhtaaksi muurattua tai karkeaksi roiskerapattua tiilipintaa, puuta ja perinteisiä kattomuotoja. Vuosikymmenen vaihtuessa romantiikasta siirryttiin vähitellen takaisin funktionalismin perinteeseen. Toisaalta modernismi ja romanttinen näkemys esiintyivät myös rinnakkain ja sisäkkäin. Yleisen rationaalisen suunnan vahvistuessa pelkistetty muoto ja ”mustavalkoisuus” syrjäyttivät pehmeämmän ilmaisun ja betonirakenne paikallamuuratun tiilirungon.

Suomalaisen arkkitehtuurin historian eräs taitekohta ajoittuu vuoden 1960 tienoille. Tällöin aloitettiin modernismin ihanteena ollut betonitalojen laajamittainen teollinen tuotanto. Etelä-Suomen kaupunkeihin suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena rakennustuotannossa keskityttiinkin etenkin 1970-luvulla määrällisten ongelmien ratkaisemiseen. Asuin- ja liikerakentamiseen verrattuna kulttuurirakennuksia rakennettiin varsin vähän. Uusilla asuntoalueilla ainoiksi julkisiksi rakennuksiksi nousivat yleensä koulut ja kirkot.

Teollisen rakentamisen myötä vallitsevaksi tyylisuunnaksi palasi modernismi, joka alkoi jakaantua koulukuntiin. Näistä ekspressionismi oli veistoksellinen ja muita vapaampi linja. Varhaisen modernismin muotokieltä jatkoi tavallaan rakenteellinen rationalismi, josta puolestaan erkani omiksi alueikseen strukturalismi ja ankarampi brutalismi. Brutalismille oli ominaista liioitellun raskaat muodot, kantavan rakenteen vetäminen piiloon sekä betonin käyttö sellaisenaan, ilman silottavaa pintakäsittelyä tai muuta verhousta. Strukturalismissa korostettiin arkkitehtuurin anonyymisyyttä, urbaania tiiviyttä ja suorakulmaisen verkoston käyttöä. Strukturalismi näivettyikin ennen pitkää rutiinirakentamiseksi, jossa rakennukset olivat kolhoa elementtituotantoa. Esimerkkinä voidaan mainita Itä-Pasilan alue.

Edeltävän vuosikymmenen kielteiset tulokset rakentamisessa virittivät 1980-luvun alussa keskustelun laadun merkityksestä ja keinoista sen nostamiseksi. Rakennusten monimuotoisuudella tavoiteltiin ympäristön virikkeisyyden lisäämistä, mutta seurauksena olikin arkkitehtonisesti ajateltuna muotokaaos: erkkereitä, torneja, sisäänvetoja ja pullistuksia sekä historistisia lainoja. Asuntotuotannon piirissä syntyi myös niukkalinjaisempaa arkkitehtuuria esimerkkeinä Katajanokan ja Länsi-Pasilan asuinkorttelit sekä Sofianlehdonkadun ja Auroranlinnan kiinteistöt. Lukuisien julkisten rakennusten - koulujen, kirkkojen, kulttuurikeskuksien - lisäksi 1980-luvun loppupuolella rakentaminen painottui yhä enemmän toimistotalojen ja monikerroksisten, lasikatteisten ostosparatiisien rakentamiseen.

Nousukautta seurasi 1990-luvun alussa lama, joka koetteli rakennusalaa ehkä rankemmin kuin koskaan aikaisemmin. Suuret julkiset rakennushankkeet haudattiin odottamaan parempia aikoja ja rakentamisessa on vuosikymmenen puoliväliin asti keskitytty lähinnä asuntotuotantoon. Asuinalueiden asemakaavat peilaavat vielä edellisen vuosikymmenen ihanteita, mutta yksittäisissä kohteissa on havaittavissa muotojen pelkistymistä, jopa niukkuutta. Runsasta 1980-lukua seuraa rationaalisempi ja eleettömämpi vuosikymmen.

Kartta | Rakennukset | Kaupunginmuseon kotisivu