KANSAKUNTA
KUVASTIMESSA
J. V. Snellmanin johdolla - G. W. F. Hegelin hengessä - syntyi 1840-luvulla vaatimus suomalaiskansallisen kirjallisen kulttuurin luomisesta: Kirjallisuuden avulla herätettäisiin kansan poliittinen tietoisuus. Johan Ludvig Runebergin 1848 julkaisema Fänrik Ståls sägner (Vänrikki Stoolin tarinat) nosti Suomen sodan takaisin julkisuuteen. Pääroolissa oli petetty ja yksin jätetty Suomi. Sodan sankareita olivat taistelukentän upseerit ja sotamiehet.
Suomalaiskansallisia myyttejä rakennettiin kuitenkin vielä ruotsin kielellä..., jos ei oteta lukuun Elias Lönnrothin kokoaman Kalevalan fantasiamytologioita. Monet, alunperin ruotsinkielisiksi kastetut, kirjoittajat käyttivät suomalaista nimimerkkiä: August Ahlqvist (A. Oksanen), Julius Krohn (Suonio) ja Alexis Stenvall (Aleksis Kivi) - ja kirjoittivat myös suomeksi.
Yksi kansanperinteen kerääjistä, joka on jäänyt Lönnrothia vähemmälle huomiolle, oli Carl Axel Gottlund (1796-1875). Hän keräsi jo1820-luvulla matkoillaan paljon tietoa Pohjois-Ruotsin (Värmlannin) ja Norjan metsäsuomalaisista ja halusi parantaa heidän asemaansa korpien keskellä. Gottlund oli suomalaisuusmies henkeen ja vereen. Hän ihaili Savon murretta ja vaati kielenkäytölle "täydellistä vapautta". Sen vuoksi hän ajautuikin kielenhuoltajana umpikujaan ja kuoli katkeroituneena kielimiehenä; pitäen itseään väärinymmärrettynä nerona. Gottlundin suomenmielisyys näkyi myös hänen lapsiensa nimissä: Welly Oiva, Aura Oivatar, Sigrid Pikku Sinisirkku ja Maria Neitokulta.
Suomalaisuusliike vahvistui 1860-luvulla. Snellmanin tukema Aleksis Kivi palkittiin ensimmäisellä suomalaisella kirjallisuuden valtionpalkinnolla teoksestaan Nummisuutarit ja kilpailussa hän peittosi itsensä Runebergin. Pääteos Seitsemän veljestä ilmestyi 1870. Kiven kielen rikkaus kumpusi kansan elämästä ja yhtyi yleiseurooppalaiseen kulttuuritraditioon (Shakespeare, Cervantes). Hän esitti omalla elävällä tavallaan teemoja, joita kansallisen kulttuurin rakentajat vaalivat.
