Tiedote 28.4.2003

Keskustelun avaus Helsingin asunto- ja kaavoituspolitiikan suunnasta

Helsingin ja koko pääkaupunkiseudun alueellinen rakenne on huomattavan tasainen useisiin ulkomaisiin kaupunkeihin verrattaessa. Vuonna 1990 kaupunki saavutti tilastoidun historiansa parhaan sosioekonomisen tasapainonsa, vaikka vielä 1950- ja 60-luvuilla kaupunki oli jakautunut silloisen luokkayhteiskunnan mukaisesti kahtia, työväen ja porvariston asuinalueisiin. Asuntopula oli melkoinen ja asumistason erot sosioekonomisten ryhmien välillä olivat huomattavia. Tasaisen kaupunkirakenteen taustalla on todettu olevan yhtäältä hyvinvointivaltion sosiaalipoliittisten toimien luoma kansainvälisestikin pienten tuloerojen yhteiskuntarakenne ja toisaalta vahva ja onnistunut asuntopoliittinen ohjaus.

Keskustelualoitteessa tarkastellaan lähemmin Helsingin kaavoitus- ja asuntopolitiikkaa. Keskustelu asuntopolitiikan linjauksista on muutenkin ollut viime aikoina vilkasta. Asuntopolitiikka on ajankohtainen erityisesti Helsingin osalta, sillä parhaillaan valmistellaan uutta yleiskaavaa ja asunto-ohjelmaa. Kirjoittajat nostavat esiin joitakin asuntopolitiikan sisään rakentuneita olettamuksia ja koettelevat niitä tutkitun tiedon valossa. He tunnistivat eräänlaisiksi suunnittelun lähtökohdiksi seuraavat asuntopoliittista toimintaa leimaavaa olettamukset:
– sosiaalisen eriytyminen on ei-toivottavaa, ja sitä tulee vastustaa,
– nykyisen kaltainen Helsingin seutua koskeva asunto-ongelma on ratkaistavissa lisäämällä kunnallista vuokra-asuntotuotantoa ja muuta eri tavoin säädeltyä asuntotuotantoa, ja
– kuntien kilpailu ei ole merkittävää eikä sitä tarvitse asuntopoliittisissa ratkaisuissa huomioida.

Tarkastelu pohjaa paitsi kirjoittajien aikaisempiin tutkimuksiin ja niiden herättämiin kysymyksiin, myös yleisempään kaupunkialueiden eriytymiseen liittyvään teoreettiseen keskusteluun.

Kaavoitus- ja asuntopolitiikka ovat kiistatta toimineet onnistuneesti tilanteessa, jossa hyvinvointivaltiota rakennettiin ja asumisen tasoa kohotettiin. Useat brittiläisten kaupunkitutkijoiden Rogersin ja Powerin (2000) korostamat kaupunkien kohtaamat ongelmat, kuten turvattomuus, tuloerojen kasvu, rikollisuus tai syrjäytyminen ovat toki meilläkin tuttuja, mutta näiden ongelmien mittakaava on meillä kokonaan toinen.

Onko suotuisa kehitys ollut seurausta asuntopolitiikasta vai yleisestä hyvinvointivaltiopolitiikasta vai joistakin muista tekijöistä? Asuntopolitiikan toimintaympäristö on voimakkaasti muuttunut ajoilta, jolloin se luotiin. Globaali talous, yleinen vaurastuminen, tuloerojen kasvu, asuntopreferenssien muutokset ja kuntien välinen kilpailu ovat vain joitakin elementtejä, jotka haastavat nyt voimassa olevaa asunto-ohjelmaa.

Kirjoittajat soveltavat Jorma Sipilän lausumaa (HS. 9.2.2003) ”Systeemin toimivuuden oleellisin kriteeri on se, pystyykö kansakunta uusintamaan itsensä”.