Lääkäriambulanssi 1970-luvulta.

Palokunnasta pelastuslaitokseksi – kohti modernia pelastustoimea

1970-luku oli Helsingin palolaitokselle muutosten vuosikymmen, jonka aikana laitoksen toiminta kehittyi merkittävästi kohti laaja-alaista pelastuslaitosta. Vuosikymmenen aikana tehtiin useita uudistuksia, jotka modernisoivat vaiheittain koko suomalaisen pelastustoimen ja tekivät Helsingin palolaitoksesta myös kansainvälisen esikuvan.

1970-luvulla Helsinkiin perustettiin maamme ensimmäinen palomies-sairaankuljettajia valmistava tutkinto ja viranomaiset yhteen kokoava suuronnettomuuksien pelastuspalvelujärjestelmä, aloitettiin sairaankuljetuksen kehittäminen ensihoitopalveluksi sekä uudistettiin merkittävästi viranomaisviestintää.

Helsingissä pelastustoimen uudistumisen keskushahmoksi nousi pääkaupungin palolaitoksen uudistusmielinen palopäällikkö, varatuomari ja entinen Valtion palo-opiston johtaja Rainer Alho, joka aloitti virassaan vuonna 1971. Helsingin palolaitoksella palomiehenä vuosina 1953–1963 työskennellyt Alho tunsi hyvin alan ja seurasi kielitaitoisena ihmisenä myös muiden maiden palo- ja pelastustoimia sekä alan kansainvälisiä suuntauksia, joista hän poimi ideoita myös suomalaisen pelastustoimen kehittämiseen. Ensimmäisten joukossa uudistusta kaipasi palomiesten koulutus, joka oli 1970-luvulle asti perustunut pitkälti työssä oppimiseen kesäsijaisena.

Kun valtiollista palomiesten tutkintokoulutusta ei ollut, käynnisti Alho tutkintokoulutuksen valmistelut. Vuotta myöhemmin käynnistyi Helsingin kaupungin palolaitoksen koulutuskeskuksen toiminta sekä palo- ja pelastustoimen ja sairaankuljetuksen opetussuunnitelmat sisältävä kaksivuotinen tutkinto. Tutkinnosta kehittyi myöhemmin kansallinen malli, jota ryhdyttiin soveltamaan pelastustoimen valtiollisessa oppilaitoksessa lähes vuosikymmen myöhemmin. Nykyinen pelastajatutkinto on perusrakenteeltaan hyvin lähellä alkuperäistä esikuvaansa.

Palopäällikkö Alho tunnisti myös sairaankuljetuksen kehittämismahdollisuudet. Hän analysoi sairaankuljetuksen toimivuutta Helsingissä ja havaitsi, että siinä oli sekavuutta: kansalaisille markkinointiin yksityisten sairaankuljetusliikkeiden ambulanssien ”hälytysnumeroita”, joiden viipeestä ja palvelutasosta ei ollut tietoa. Koordinoimattomalla toiminnalla oli hätätilanteissa kohtalokkaita seurauksia. Tilanteen parantamiseksi Helsingissä tehtiin useita kehittämistoimia, joista edellä kuvattu sairaankuljettajien koulutus oli keskeinen. 1.3.1971 Helsingissä aloitettiin sydänambulanssikokeilu, joka toi lääkärit palomies-sairaankuljettajien rinnalle johtamaan ja kehittämään hoitotoimintaa. Uudistusten myötä potilaan kuljettaminen hoitoon alkoi muuttua yhä enemmän hoidon kuljettamiseksi potilaan luokse. Samalla käynnistyi kehityskulku, joka vaiheittain nosti Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen, terveysviraston sekä Helsingin yliopistollisen keskussairaalan yhdessä tuottaman ensihoitopalvelun kansainväliseen kärkikastiin.

Lääkäriambulanssi 1970-luvulta

1970-luvun alussa viranomaisten yhteistyö suuronnettomuuksien varalta oli hajautunutta eikä vastannut yhteiskunnassa ja sen riskeissä tapahtuneita muutoksia. Tästä syystä Helsingissä ryhdyttiin kokoamaan keskeisistä viranomaisista muodostuvaa toimielintä, katastrofitoimikuntaa, jonka tehtävänä oli koordinoida katastrofien torjuntaan liittyvää viranomaisten, laitosten ja vapaaehtoisten pelastuspalvelujärjestöjen pelastuspalvelun suunnittelutyötä. Myöhemmin järjestelmän nimeksi muutettiin pelastuspalvelunneuvottelukunta. Tästäkin toimintamallista muodostui kansallinen ja kansainvälinen esimerkki.

Viranomaistiedottaminen 1970-luvulla oli aikansa mukaista. Palopäällikkö Alho ymmärsi tiedottamisen merkityksen osana pelastustoimintaa sekä organisaation johtamista ja asetti tavoitteeksi välittää tiedotusvälineille oikeaa ja luotettavaa tietoa pelastuslaitoksen toiminnasta ja näin luoda kaupunkilaisille turvallisuuden tunnetta. Tiedon välittämisen nopeuttamiseksi tiedotusvälineille tarjottiin mahdollisuus liittyä suoraan palolaitoksen hälytysjärjestelmään ja saada näin tietoa palo- ja onnettomuustilanteista reaaliaikaisesti. Tarkoituksena oli myös parantaa tiedotusvälineiden roolia väestön varoittamisessa ja opastamisessa onnettomuus- ja vaaratilanteissa. Tavoitteiden toteuttamiseksi kehitettiin johtokeskusyksikkö, jonka tiloissa ja tekniikassa oli huomioitu tiedottamisen tarpeet. Verrattuna aikansa viranomaistiedottamisen käytäntöihin uudistus oli mullistava avoimuudessaan ja nopeudessaan.