kein söit, kun tuo on noin sileetä?” Eipä siitä sen enempää, siisti mies palasi alttarille. Kaik- ki sujui niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä mitään oikeastaan tapahtunut. Kallisarvoiset muistot Parikymmentä vuotta myöhemmin keskustelin erään lapsen äidin kanssa ristiäisten järjestämi- sestä. Tietysti siinä puhuttiin isästäkin ja hänen roolistaan. Uskalsinpa tapani mukaan ehdottaa, että jospa menisitte samalla kertaa naimisiin. Olisi se yllätys koko suvulle, ja monet asiat saat- taisivat olla helpommin järjestettävissä. Siihen lapsen äiti huokaisi suureen ääneen. ”Voi Esa, ei se nyt vaan käy. Me on otettu iso asuntolai- na, eikä meillä ole varaa vuokrata tiloja ja tarjo- ta kavereille ja suvulle päivällistä kalliiden juo- mien kanssa!” Vihkimisten määrä on selvästi laskenut vuo- sikymmenten saatossa. Avoliitto on keksinyt sen, että yhteen muuttavat sanovat vain toisilleen ”tahdon”. Siinä ei ole mitään julkisuutta. Mut- ta sitten kun häistä päätetään, mennään vihil- le näyttävästi ja runsaan vierasjoukon keskellä. Ennen monet pariskunnat huokailivat, etteivät muista mitään mitä kirkossa tapahtui. Nykyään jokainen sana ja ilme pannaan muistoja ajatellen talteen muistitikulle. Hääparin lähtiessä kirkos- ta vihkimusiikin saattamana ajattelen, että myö- hemmin he sitten istuvat sohvalla, katselevat ja kuulevat nuo ikuiset rakkauden sanat: ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kai- ken se kärsii. Niin pysyvät nyt nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakka- us.” Onnellisia ovat. Rippilapset alttarilla vuonna 1927. Urku- ja kuorolehteri on poistettu sittemmin muutostöissä. Nykyinen, Tauno Kivisen suunnittelema kivinen alttaripöytä on vuodelta 1986. Kuva: E. Sundström, Helsingin kaupunginmuseo. 29
Kallion kirkko
To see the actual publication please follow the link above