Haloo, täällä Helsinki

Kun koronavirus sulki yli 70-vuotiaat suomalaiset koteihinsa, Helsingissä pantiin vain muutamassa päivässä pystyyn kaupungin suurin avustusoperaatio koskaan.

Maaliskuun toisella viikolla Lauttasaaren kirkkoherra ja Helsingin seurakuntayhtymän johtaja Juha Rintamäki istui keskimmäisen lapsensa vanhempainillassa. Ja kuten vanhemmille usein tuossa tilanteessa käy, hänen ajatuksensa harhailivat.

Jos ihan totta puhutaan, Rintamäki ei kuunnellut juuri ollenkaan, mitä opettajat puhuivat.

Sen sijaan hän ajatteli edellisen päivän puhelinkeskustelua. Amerikassa pitkään asunut ystävä oli soittanut ja kertonut, miten jenkkilässä oli alettu valmistautua koronaviruksen mukanaan tuomiin poikkeusoloihin. Erilaiset järjestöt ja organisaatiot varustautuivat muun muassa kuljettamaan ihmisille ruokaa kotiin.

Vanhempainillassa Rintamäen harhailevat ajatukset kiteytyivät. Meidänkin täytyy tehdä jotain. Kotimatkalla hän soitti ensimmäiset puhelut työkavereilleen seurakuntayhtymässä: nyt töihin.

Kaksi päivää myöhemmin Lauttasaaren kaupunginosan Facebook-ryhmässä alkoi keskustelu siitä, miten riskiryhmäläisiä voitaisiin auttaa. Rintamäki oli yksi ensimmäisistä kommentoijista. Hän kertoi ihmisille, että seurakuntayhtymässä pohdittiin jo asiaa, ja muistutti, että oli tärkeää toteuttaa auttaminen organisoidusti.

“Se homma lähti nopeasti aikamoiselle laukalle”, Rintamäki muistelee nyt, viisi kuukautta myöhemmin.

Hänen kommenttiinsa tuli tykkäyksiä ja kommentteja oikeana vyörynä. Ihmiset halusivat heti ilmoittautua vapaaehtoisiksi. Somekeskustelu osui myös Helsingin Sanomien toimittajan silmiin, ja aiheesta tehtiin pieni juttu seuraavan päivän lehteen. Siinä Rintamäki kertoi samat asiat kuin Facebookissakin: seurakuntayhtymä pohti avun järjestämistä organisoidusti eri järjestöjen kanssa.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio luki tuon artikkelin sunnuntain aamiaispöydässä. Pian sen jälkeen hän laittoi Rintamäelle tekstiviestin.

“Pitäisikö meidän katsoa, että voitaisiinko tehdä tämä yhdessä?”

”Ehdottomasti!”, vastasi Rintamäki.


Lauttasaaren kirkkoherra ja Helsingin seurakuntayhtymän johtaja Juha Rintamäki. Kuva: Riitta Supperi.


Kulttuurin ja vapaa-ajan toimialajohtaja Tommi Laitio. Kuva: Maarit Hohteri.

*

Helsinki-apu ei ehkä ensin kuulosta kovin erikoiselta asialta. Käytännössä se tarkoitti erilaisia avustustoimia yli 70-vuotiaille helsinkiläisille. Niitä annettiin sen jälkeen kun Sanna Marinin hallitus oli 17.3. julistetun valmiuslain nojalla suositellut heitä pysymään “karanteeninkaltaisissa oloissa”.

Helsingin kaupungin ja seurakuntien yhdessä käynnistämä toiminta jakautui kolmeen osaan: kotiovelle tuotuihin ruokakuljetuksiin (sekä asiakkaiden itse ruokakaupasta tilaamiin että vähävaraisille hätäapuna kuljetettuihin akuuttikasseihin), apteekkitilausten toimituksiin ja puhelimitse annettuun keskusteluapuun. Keskeinen ja heti aluksi annettu lupaus oli se, että kaikille yli 80-vuotiaille helsinkiläisille soitetaan, ja kysytään, millaista apua he tarvitsivat. Lisäksi avattiin oma Helsinki-avun puhelinnumero, johon kaikki yli 70-vuotiaat saattoivat itse soittaa.

Mutta kun lukuja katsoo tarkemmin, hankkeen mittakaava paljastuu.

67 902 vastattua ja soitettua puhelua.

3662 kotiovelle toimitettua ruokatilauskassia.

2535 lähinnä hävikkiruuasta koostettua akuuttikassitoimitusta ihmisille, joilla ei ollut varaa ruokaan, mutta joiden ei poikkeusoloissa toivottu lähtevän jonottamaan ruoanjakelupisteisiin.

342 lääkekuljetusta apteekeista.

Noin 700 ensimmäisen puhelun jälkeen käytyä keskusteluapupuhelua mielenterveyden tai hengellisen alan asiantuntijoiden kanssa.

Hankkeeseen osallistui yli 500 työntekijää Helsingin kaupungilta ja seurakunnista. Laskutavasta riippuen mukana oli myös kymmenkunta yhteistyöyritystä sekä yhtä monta järjestöä tai muuta toimijaa. Palkattujen työntekijöiden lisäksi hankkeessa työskenteli noin 600 vapaaehtoista helsinkiläistä.

Ja lopuksi hämmentävin numero: 7.

Niin monta päivää kesti koota Helsinki-apua johtanut ydintiimi, tehdä sopimukset, hoitaa neuvottelut yhteistyökumppaneiden kanssa, rakentaa ruokatilausjärjestelmä ja puhelinkeskus, perustaa 18 koordinaatiopistettä ympäri kaupunkia, hankkia teleoperaattoreilta yhteystiedot, kouluttaa puhelinkeskuksen työntekijät ja lopulta: soittaa 27.3. ensimmäiset puhelut.

Pormestari Jan Vapaavuori sanoo, että Helsinki-apu on suurin avustusoperaatio, joka pääkaupungissa on koskaan saatu aikaan näin nopeasti. Ja tosiaan, se oli käynnissä viikossa siitä, kun pormestari ensimmäisen kerran tiedotti, että apua on tulossa.

Siitä hetkestä, kun Tommi Laitio lähetti Juha Rintamäelle tekstiviestin, oli kulunut alle kaksi viikkoa.

Miten se on mahdollista?

Sitä täytyy kysyä Tiina Hörköltä. Hän toimii kaupungilla nuorisotyön aluepäällikkönä. Tästä työstä hänet kiskaistiin perjantaina 20.3. Helsinki-avun johtajaksi, Tommi Laition suosituksesta. Ensimmäinen palaveri Hörköllä oli tiiminsä kanssa sunnuntaina, kaksi päivää myöhemmin.

Siinä vaiheessa heillä oli kolme vuorokautta aikaa saada puhelinkeskus toimimaan, Hörkkö muistelee. Kun hänelle esittää kysymyksen aikataulusta, sen vauhdista ja mahdottomuudesta, saa ensin vastaukseksi vain naurua.

“En mä tiedä. Ihan rehellisesti sanottuna en käsitä, miten me pystyttiin siihen.”

Mutta sitten hän kertoo, miten se tehtiin.

*

Helsinki-apua johdettiin vähän kuin sotaa. Reagoitiin siihen, mitä vastaan tuli.

Ei ollut aikaa teettää selvityksiä tai mietintöjä. Tekemisen vauhtia kuvaa, että koko hankkeesta ei jäänyt johtajalle, Hörkölle siis, enempää muistiinpanoja kuin 12 liuskaa A4-paperia.

“Asenne oli semmoinen, että tehdään äkkiä ja korjataan sitten matkalla”, Hörkkö kuvailee.


Tiina Hörkön muistiinpanoja. Kuva: Tiina Hörkkö.

Ensimmäisten viikkojen aikana ydintiimi kokoontui palaveriin joka arkiaamu kahdeksalta ja illalla taas kuudelta. Kokousten välillä tehtiin töitä, myös öisin. Porukan vastuualueet oli jaettu hyvin konkreettisesti: yksi vastasi puhelinkeskuksesta, toinen hr-puolesta, ja yksi viestinnästä ja niin edelleen. Kukaan ei sotkeutunut muiden osa-alueisiin, ei yksinkertaisesti ehtinyt.

“Oli siinä varmaan aika tarkkaan mietitty, että näihin hommiin ei oteta mitään ihmettelijöitä”, puhelinkeskusasioista vastannut Irma Sippola muotoilee. “Oli tärkeää, että kyettiin tekemään töitä paljon, nopeasti ja itsenäisesti.”

Vähitellen ydinryhmästä hitsautui tiivis porukka.

Se oli tavallaan omituista, sillä kaikki tehtiin etänä. Jokainen nökötti kotonaan oman läppärinsä ääressä. Työt olivat vaikeita, niitä oli paljon, ja joka kulman takana odotti uusi ongelma. Pääkysymys oli, miten näin suuri määrä apua voitaisiin antaa yhtä aikaa nopeasti, hallitusti ja kaikille osapuolille turvallisesti.

Mutta toisin kuin yleensä, ongelmien ratkaisemiseen oli tarjolla paljon enemmän apua kuin Tiina Hörkkö oli etukäteen osannut odottaa.

“Kyllä se tahtotila oli aivan poikkeuksellinen”, hän sanoo.

Otetaan esimerkki. Hörkkö oli ehtinyt vasta yhden illan murehtia ruokakuljetusten käytännön toteutusta, kun jo seuraavana päivänä hänen puhelimensa soi.

Puhelu tuli Starasta, eli kaupungin rakennuspalvelusta.

“Ajateltiin teidän vapaaehtoisille myöntää väliaikainen ajolupa”, soittaja aloitti.

Hörkkö ei yhtään tajunnut, mistä oli kyse. Vähitellen hän ymmärsi, että Stara oli varannut Helsinki-avun käyttöön omia autojaan. Niiden määrää piti silti käydä läpi useamman kerran, ennen kuin Hörkkö uskoi sen.

“Olin ensin silleen, että ai teillä on meille kolme autoa, kiva. Ai ei kuin 30 autoa vai? Ei. Stara antoi meidän käyttöön 300 autoa, siis pyytämättä.”

Sen jälkeen kuljetusapua saatiin vielä lisää. Sitä tarjosivat Posti ja Logisnext Finland Oy sähköskootterikalustollaan, Helkama-Auto ja Škoda henkilöautokuljetuksilla, Dometic Finland Oy kylmälaukuilla elintarvikekuljetuksiin sekä HSL kaupunkipyörillä.

Kuljetukset ovat vain yksi esimerkki. Apua tarjottiin Hörkölle ja tämän tiimille joka suunnalta, yleensä ennen kuin sitä ehdittiin pyytää – tai koko asiaa edes miettiä. Kansainvälinen Genesys-yhtiö toimitti veloituksetta kontaktienhallintajärjestelmän puhelinkeskuksen käyttöön, HOK-Elanto taas tarjosi puhelimitse toimivan ruokatilausjärjestelmän. Monet yhteiskunnalliset järjestöt, kuten SPR, Helsinki Missio ja Diakonissalaitos olivat mukana palvelun eri vaiheissa alusta asti.

Suomessa on puhuttu pitkään talvisodan hengestä, mutta tuntuu, että viime keväänä maan valtasi uudenlainen yhtenäiskulttuuriaalto, koronahenki. Ainutlaatuinen jaettu auttamisen halu.

Ei se kaikki kohdistunut tietenkään vain Helsinki-apuun, yhteen projektiin. Samaan aikaan monet kerrostalojen ilmoitustaulut ja kaupunginosien Facebook-ryhmät täyttyivät erilaisista avuntarjouksista.

Kyllä, suomalaiset hamstrasivat vessapaperia. Mutta kun oli hamstrattu, sitä riitti naapurillekin.


Helsinki-avun johtaja, nuorisotyön aluepäällikkö Tiina Hörkkö (vas.) ja Helsinki-avun call-centeristä vastannut koordinaattori, projektipäällikkönä nuorisopalveluissa työskentelevä Irma Sippola. Kuva: Juho Kuva.

*

Kun hankkeessa on mukana monta organisaatiota, yksi vaikeimmista asioista on viestintä. Erilaiset ihmiset ja toimintakulttuurit kohtaavat. Tässä tapauksessa mukana oli kaupungin ja seurakuntayhtymän kaltaisten mammuttien lisäksi joukko suurempia ja pienempiä järjestöjä sekä useita nimekkäitä yrityksiä, brändejä.

”Silti viestintä oli myös yksi Helsinki-avun suurimpia onnistumisia”, Tiina Hörkkö sanoo.

Ehkä juuri siksi, että hommat tehtiin aika eri tavalla kuin yleensä. Tiedotettiin heti, kun tiedotettavaa oli, usein jopa vähän etuajassa. Yhteinen viesti ja viestinnän juoksutus sovittiin nopeasti lennossa, ja usein uusien ihmisten kanssa ensi kertaa yhdessä, etänä tietenkin.

Siinä vaiheessa, kun Jan Vapaavuori kertoi medialle, että kaikille yli 80-vuotiaille helsinkiläisille soitetaan, kukaan ei ollut vielä varma, millä tavalla se toteutettaisiin. Viestintäpäällikkö Jussi Kaisjoki yritti vähän toppuutella, “ettei tulisi mainehaittaa, jos ei voida pitää kaikkia lupauksia.”

Mutta kävikin päinvastoin. Kaikki riensivät avuksi. Ilman etupainotteista tiedotusta asioita olisi paljon enemmän jouduttu ähkimään kasaan ihan itse, Tiina Hörkkö arvelee.

Tommi Laitio puolestaan sanoo, että juuri tätä Helsingissä olisi syytä miettiä tarkkaan, siis jatkoa ajatellen.

“Helsingin kaupunki on niin iso organisaatio, että meillä on toiminnassamme myös aito itseriittoisuuden riski. Että ei me tarvita tähän tai tähän kenenkään apua. Nyt keväällä myönnettiin ihan toisella tavalla, että ei vaan selvitä yksin. Tuli näkyväksi, missä kaupunki on todella vahva, mitkä asiat kuuluvat selvästi julkisen vallan vastuulle ja minkä taas joku muu osaa paljon paremmin.”

Totta kai poikkeustilanne myös vapautti erilaisista byrokraattisista vastuista ja kiemuroista, jotka yleensä täytyy ja on syytäkin ottaa huomioon. Kriisiajan keskellä ei tarvinnut tehdä kilpailutuksia.

Laitio kertoo seuraavansa paljon amerikkalaiskaupunkien toimintaa, ja sitä, miten siellä erilaisia hankkeita toteutetaan yhdessä yritysten ja järjestöjen kanssa.

“Siellä se sävy on tosi usein nimenomaan se, että tarvitsemme apua. Silloin ihmisten ja yritysten on helppo hypätä mukaan”, hän sanoo.

Helsinki-apu oli Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen hanke.

Muutkin kaupungit ja kunnat tarjosivat toki koronaviruspandemian aikaan apua riskiryhmäläisille, mutta missään ei soitettu ikäihmisille yhtä montaa puhelua.

Ei se ilman teknologista apua olisi onnistunut Helsingissäkään. Kaupungissa on noin 80 000 asukasta, jotka ovat yli 70-vuotiaita. Sellaiselle ihmismäärälle ei luoda soittorinkejä muistivihkojen tai yksittäisten excel-taulukoiden avulla.

*

Haloo, Helsinki-avusta päivää.

Onko teillä koronatilanteeseen liittyvää avuntarvetta juuri nyt? Saatteko ruoka- ja apteekkiasioiden hoitamiseen tällä hetkellä apua? Entä haluatteko keskustella jonkun kanssa?

Tällä tavalla ikäihmisille suunnatut puhelut etenivät, ainakin puhelinkeskuksen ohjemanuaalissa. Ne kestivät keskimäärin noin 15 minuuttia, jotkut paljon kauemminkin. Vaikka puheluissa keskityttiin käytännön asioihin, moni niistä toimi tietysti keskusteluapuna jo itsessään.

“Asiakkaiden palaute oli enimmäkseen hyvin liikuttunutta ja kiitollista”, Irma Sippola kertoo.

Kun mahdollinen avuntarve oli kirjattu sähköiseen järjestelmään, asiakas sai opastuksen eteenpäin: kauppa-, apteekki- tai keskusteluavun numeron, johon soittaa. Kaikki tilaukset pystyi tekemään ja maksamaan puhelimitse. Jos taas kuulosti siltä, että langan päässä tarvitaan vakavampaa apua, tehtiin ilmoitus sosiaalipuolelle.


Helsinki-avun vapaaehtoisia viemässä ruokatoimitusta asiakkaalle. Kuva: Paula Virta.

Ruoka- ja apteekkitilaukset lähetettiin asiakasta lähimpänä olevaan koordinaatiopisteeseen. Koordinaatiopisteiltä työntekijät tai vapaaehtoiset sitten hakivat kauppalistoja, suojavarusteita ja Helsinki-avun tunnusliivejä. Niiden kanssa he lähtivät johonkin yhteistyössä mukana olevista S-marketeista tai yhteistyöapteekeista – tai sitten lopulta kotioville toimittamaan tavaroita.

Sisään ei menty, se oli selvää. Tavarat jätettiin ulko-oven eteen.

Ruokavalikoima oli käytännön syistä rajattu noin kahteensataan tuotteeseen. Esimerkiksi tuoretta kalaa tai pakasteita ei voinut tilata, kylmäketjut olisivat olleet liian hankalia.

HOK-Elannon verkkokaupan kehityspäällikkö Jukka Ranua kertoo, että S-ryhmä ei tehnyt Helsinki-avun tilauksilla voittoa, päinvastoin. Tilauksen hinta oli 3,90 euroa sen laajuudesta riippumatta. Tällä summalla katettiin HOK-Elannon Helsinki-apua varten perustaman puhelinpalvelun kuluja. Ei se niihin tietenkään kokonaisuudessaan riittänyt: yksi tilauspuhelu saattoi kestää yli puoli tuntia.

“Ajattelimme tätä enemmän yhteisvastuutekona kuin liiketoimintana”, Ranua sanoo.

Työntekijät tietysti ajattelivat sitä varmasti jonain muunakin, puhutaanpa nyt sitten HOK-Elannon, kaupungin tai seurakunnan ihmisistä. Osa ihmisten joustavuudesta ja innokkuudesta selittyy sillä, että Helsinki-avussa työskenteleminen oli eri organisaatioissa tehokas keino välttää lomautuksia. Ei ole sattumaa, että esimerkiksi puhelinkeskuksessa työskenteli paljon kirjastojen työntekijöitä, olihan kirjastot määrätty samaan aikaan suljettaviksi, kun hanke alkoi.


Kehityspäällikkö Jukka Ranua. Kuvaaja: Lari Lappalainen.

Tommi Laitio sanoo kuitenkin, että Helsinki-avussa työskenteleminen on selvästi antanut monille paljon.

“On saatu ihan uutta näkökulmaa kaupunkiin ja sen asukkaisiin. Ja monet olivat iloisia, että saivat kriisiaikana auttaa konkreettisesti.”

Kokemus on jättänyt vahvat jäljet myös hankkeen vetäjiin. Erityisen ylpeä Tiina Hörkkö kertoo olevansa siitä, että soittojen kautta on tavoitettu monia sellaisia ikäihmisiä, jotka olisivat tarvinneet monenlaista apua jo paljon aikaisemmin.

“Ensimmäistä kertaa tehtiin niin, että otetaan itse kaupunkina aktiivisesti yhteyttä ikäihmisiin eikä jäädä odottamaan heidän aloitettaan. Sen takia on löytynyt ryhmä ihmisiä, joista en oikeasti ymmärrä, miten he ovat oikein pärjänneet. Sellaisia tervaskantoja.”

Yhteen tervaskantotyyppiseen tapaukseen Hörkkö törmäsi ruokakaupassa, kun hän meni katsomaan, miten ruokien keräily vapaaehtoisilta sujuu. Kassalla oli iäkäs, rollaattorin kanssa hitaasti liikkuva mies. Hörkkö kiinnitti huomiota siihen, että mies osti ruokien lisäksi naisten Tena-pikkuhousunsuojia.

“Menin juttelemaan hänelle, ja sain kuulla, että hän on vaimonsa omaishoitaja. Otin kassalta palan paperia, kirjoitin hänelle ylös Helsinki-avun numeron ja kehotin soittamaan. Kerroin, että me haluamme auttaa, ja hänelle on apuun myös oikeus.”

Mies vastasi: en minä erityisesti ansaitse mitään apua.

Silloin Hörkkö alkoi itkeä, ja lopulta he itkivät miehen kanssa yhdessä. Ottiko mies myöhemmin yhteyttä Helsinki-apuun, sitä hän ei tiedä.

*

Huhtikuussa, juuri ennen pääsiäistä, Helsingin kaupunki lähetti koronavirustilanteesta ja Helsinki-avusta kertovan julkisen tiedotteen kolmella kielellä kaikkiin kaupungin kotitalouksiin. Jakelun laajuus pääkaupungissa oli noin 402 000.

Yhdessä näistä talouksista, tarkemmin sanottuna Suutarilan Revontulentiellä, asuu 71-vuotias Berit Tuomi. Hän elää siellä yksin. Puoliso kuoli muutama vuosi sitten.

Tuomi luki esitteen ja ilahtui siitä kovasti. Poikkeustilan aikana hänellä ei ollut mahdollisuutta saada vaikkapa kauppa-apua läheisiltään.

“Kyllä olin oikein hymysuin, kun sitä lappua luin. Se kevät oli aika pelottavaa aikaa, kun minullakin on monia sairauksia. En minä tavannut ketään, ihan pieniä lenkkejä tein ulkona”, Tuomi kertoo.

“Siksi tuntui niin hyvältä, että tällä lailla autettiin. Ja vaikka naapurin rouva valittikin, niin minusta se tilaaminen oli helppoa. Tein vain listan ja siitä kerroin puhelimessa. Oikein joustavasti se sujui. Mutta minä olen kaupan alalla ollut itsekin.”

Tuomesta tuli pääsiäisen jälkeen Helsinki-avun kanta-asiakas. Hän tilasi ruokaa kerran viikossa, yhteensä noin parikymmentä kertaa. Lähes aina kaikki sujui moitteettomasti.

“Kerran tuli pienten jogurttipurkkien sijaan kymmenen sellaista isoa, litran jogurttia. Mutta minä jaoin ne sitten naapureille.”

Berit Tuomella on oikeastaan vain yksi toivomus: jatkuvuus. Että jos se paljon puhuttu toinen aalto tulee, niin sitten autettaisiin taas.

Erityisen hyvältä hänestä tuntuu se, ettei apua tarvinnut itse pyytää, vaan sitä tarjottiin.

Sellainenhan ei ole Suomessa ollut tapana, Tuomi sanoo, ja niinhän se on.

Helsinki-apu ei olisi ollut mahdollinen ilman kaupungin ja seurakuntien määrätietoista ja ripeää satsausta avun käynnistämiseksi sekä poikkeuksellisen laajaa yhteistyötä ja auttamisen halua. Se kertoo tietysti siitä, että keväällä 2020 tilanne oli, no, poikkeuksellinen.

Mutta samalla se kertoo jotain suomalaisesta yhteiskunnasta.

Yhteiskunta on suuri sana. Se pitää sisällään kaupungit, seurakunnat, yritykset, järjestöt, virkamiehet, yksittäiset kauppakasseja kantavat ihmiset.

Ja kauppakasseja odottavat ihmiset.

Vaikka Helsinki-apu oli ainutlaatuinen hanke, niin ehkä siinä ei ollutkaan mitään erikoista. Se oli osoitus siitä, että suomalainen yhteiskunta toimii ja auttaa.

Joskus jopa ennen kuin kukaan ehtii pyytää.

*

Teksti: Venla Rossi
Kuva jutun alussa: Helsinki-avun vapaaehtoinen puhelinpalvelussa. Kuvaaja Paula Virta.