Suoraan sisältöön
Haga ja Torsten Liljeberg, kuva: Pertti Nisonen

Ilon yhdistämät

Mestarimelojat Torsten, 101, ja Haga, 87, Liljeberg kuntoilevat yhä aktiivisesti Lauttasaaressa. Nyt he paljastavat pitkän elämän ja onnen salaisuuksia. 

"Olen aina tykännyt elää. Tunnustan olevani optimisti”, hymyilee Torsten Liljeberg. Ilo hehkuu 101-vuotiaan silmistä saakka. Lauttasaarelaiskodin ikkunoista avautuu näkymä miehen rakastamalle merelle. Hän on tuntenut sen tyrskyt ja tyvenet etenkin meloessaan – ja saanut samalla elämäänsä sen kaikista rakkaimman.

”67 vuotta on oltu naimisissa. Iloisuus on varmaan yhdistänyt meitä”, kertoo miehensä vierellä istuva Haga, 87.

Yhteinen harrastus on kuljettanut pariskuntaa ympäri maata ja maailmaa. Nappuksella, kuten Torstenia on lapsesta saakka kutsuttu, on 15 Suomen mestaruutta eri kajakkiluokista ja vaimolla 7. Torsten kisasi MM-mittelöissäkin kärkiviisikossa.

”Nappuksella on melonnasta yli 40 mitalia. Muitakin mitaleita löytyi aina vain: oli nyrkkeilyä, suunnistusta, yhdistetyn mäkihyppyä ja ampumahiihtoa”, Haga puistelee päätään.

”Juu, ampumahiihdosta tykkäsin kovasti. Siviilissä”, Torsten lisää.

Sodan muistot

Tuttuja kun ovat nekin ajat, jolloin ampumahiihtotaidot olivat elämän ja kuoleman kysymys. Hän taisteli talvi- ja jatkosodassa Talin-Ihantalan kovimpia paikkoja myöten. Taistelut jatkuivat usein unissa vielä kotonakin, mutta valveilla mies ei kokemuksistaan pukahtanut. Vasta kolme vuotta sitten hän kertoi. Vaimo kuuli, miten täpärällä henkiinjääminen oli lukuisat kerrat ollut: kuinka läheisimmätkin sotilastoverit kaatuivat viereltä eikä kaikkia haavoittuneita voitu pelastaa, miten mies sattui olemaan partiossa juuri korsun räjähtäessä, kuinka hän selvisi motista ja kaikesta muustakin aivan ihmeen kaupalla niinkin ehjänä – vaivaa jäi vain kuuloon.

”Kaikki me jouduimme sotaan, kaverini ja veljeni. Kaverit ovat sankarihaudassa ja veljetkin jo kuolleet. En puhu mielelläni sodasta enkä katso sotaelokuvia, kun ei niissä pysty sitä kauheutta oikeasti kuvaamaan. Tilanteet tulevat kuitenkin mieleen melkein päivittäin”, Torsten herkistyy.

Haga oli sotien aikaan vielä lapsi, mutta muistot ovat vahvat.

”Pakenimme pommituksia kerrostalomme kellariin. Siellä oli ahdasta, lapset itkivät. Muistan miten lähikadulta paloivat kaikki puutalot, kotimme ikkuna meni säpäleiksi ja toinen kanarialintumme kuoli pakkaseen.”

Sisukkuudella eteenpäin

Sisukkuus välittyy pariskunnan puheista tuon tuosta. Torstenilta kului armeijassa ja sodissa otollisin urheiluikä, lähes viisi vuotta, mutta hän päätti kilpailla välittämättä lähes 30 vuoden iästään.

”Asemasodan aikaan tosin pystyin vähän harjoittelemaan rintamalla. Kaivoin ojaa leveämmäksi ja tein lankuista viritelmän päälle. Kerran sain parin päivän loman kisoja varten ja hain ensimmäisen Suomen mestaruuteni.”

Omat haasteensa pariskunnan elämään niin kilpakentillä kuin muuallakin on tuonut ruotsinkielisyys, sillä kohtelu on ollut välillä aikamoista.

”Ei vastoinkäymisiin kannata jäädä kiinni. Opin sen jo kotona. Isä kuoli kurkkusyöpään kun olin 8-vuotias, yhtenä yönä neljältä, kun aamulla puoli kymmeneltä olisi ollut hänen sairaseläkekäsittelynsä. Äiti ei saanut mitään tukea ja teki öisinkin töitä elättääkseen kolmilapsisen perheemme. Hän ei koskaan valittanut tai katkeroitunut”, Haga kertoo.

Liikuntaa päivittäin

Haga eli lapsuutensa ja nuoruutensa Hermannissa. Torsten on asunut ikänsä Lauttasaaressa: aluksi puutaloalueella sukulaistensa ympäröimänä, sittemmin perheineen kerrostaloissa.

”Sukuani on asunut Lauttasaaressa 1850-luvulta, nyt jo viidennessä polvessa. Muistan hyvin ajan, kun saareen tultiin vielä lautalla. Isän kanssa kalastettiin. Talvisin hiihdettiin poikaporukalla kauas Suomenlahdelle, kun laivaväyliä ei ollut. Vaimon ja tyttären kanssakin on tehty pitkiä lenkkejä jäällä.”

Pariskunta liikkuu yhä paljon, esimerkiksi kuntoilee läheisissä melontakerhon tiloissa useita kertoja viikossa. Torsten tekee kotonakin harjoitteita, kuten jalkakyykkyjä ja punttijumppaa. Hän meloi 90-vuotiaaksi eikä vaimokaan näytä siitä jäävän.

”Olen pitänyt taukoa selkäleikkauksen takia, mutta jatkan heti kun voin. Kova kaipuu merelle on. Istun välillä rannassa ja mietin, että tuossa vedin 200 ja 500 metrin intervalliharjoituksia. Nappus on saanut olla koko ikänsä terve, vain yksi keuhkokuume on ollut. Kai me elämme aika terveellisesti, syömme normaalia ruokaa ja paljon hedelmiä.”

Kumpikin puoliso on valmentanut aktiiviuransa jälkeen. Torsten on saanut poikkeuksellisen pitkästä toiminnastaan melonnan parissa tunnustusta kansainvälistä kanoottiliittoa myöten. Rintamalla tehty työ puolestaan toi kutsun Presidentinlinnaan viime itsenäisyyspäiväksi, presidentin pöytään.

”Puhe kääntyi heti melontaan. Niinistökin kertoi melovansa, siinä kun saa treeniä ja on hyvä ajatella.”

Palo nähdä maailmaa

Jos ovat kilpailut vieneet Liljebergejä maailmalle, niin ovat lomat ja Hagan työkin. Hän toimi yli 30 vuotta Finnairilla sihteerinä ja jaospäällikkönä.

”Meillä on ollut palo nähdä maailmaa. Ystäviä on kertynyt eri maista ja pidämme heihin yhteyttä. Saksalaisen ystäväpariskunnan kanssa olemme myös reissanneet yhdessä monet kerrat. Mikään paikka ei silti voita kotia, kyllä me sellaisia saaristolaisia olemme, kuten Nappus sanoo.”

Torsten teki työuransa Helsingin puhelinyhdistyksessä puhelinmekaanikkona ja tarkastajana.

”Puhelinala jos mikä on muuttunut. Olin töissä jo silloin, kun puhelimet kiinnitettiin seiniin. Kehitys on helpottanut valtavasti yhteydenpitoa.”

Pariskunta pitää tiiviisti yhteyttä Lauttasaaressa asuvaan tyttäreensä ja vävyynsä. Vasta he viettivät tyttärentyttären valmistujaisia ja Torstenin 101-vuotisjuhlia.

Jälkipolvea oli mukana myös satavuotiaista kertovan näyttelyn avajaisissa Hakasalmen huvilassa. Torsten on yksi näyttelyn seitsemästä päähenkilöstä, ainoa paljasjalkainen helsinkiläinen.

”Hyvin erilaisia tarinoita siellä on, mutta sehän juuri on elämän rikkautta. Jokaisen elämä on ainutkertainen.”

Teksti: Tiina Kotka
Kuva: Pertti Nisonen

JAA