BYROKRAATIT
Autonomian myöntäminen Suomelle oli osa Aleksanteri I:n valtapolitiikkaa. Ruotsin vallan kaudella luotu paikallis- ja lääninhallinto pidettiin ennallaan, mutta suuriruhtinaskunnalle oli luotava oma keskushallinto. Keisari päätti Suomen asioista itsevaltiaana mutta tarvitsi virkamiehistöä hallintoa varten.
Suomeen perustettiin uusia hallintoelimiä vanhojen jäätyä Tukholmaan. Hallituskonselji (vrt. nyk. hallitus/valtioneuvosto) johti siviilihallintoa ja oli ylin oikeusviranomainen. Hallitsija nimitti senaattorit, jotka olivat 1800-luvun alkupuolella vanhan yläluokan jäseniä. Senaatin puheenjohtajana toimi keisarin edustajana maassa toiminut kenraalikuvernööri, joka vastasi mm. Suomen sotilas- ja poliisihallinnosta ja oli maaherrojen esimies.
Hallituskonseljin perustamisen jälkeen oli pakko perustaa erillisvirastoja. Vuonna 1811 perustettu rakennushallitus suunnitteli ja valvoi julkisia rakennustöitä. Lääkintöhallitus perustettiin samana vuonna. Vuonna 1812 perustettiin tullilaitos ja 1830 sensuuriylihallitus, joka valvoi etteivät painotuotteet loukanneet kirkkoa, valtiota ja hallitsijaa.
Virkamiehistölle
ja sotilaille avautui uudet näkymät, kun korkeita virkapaikkoja
tarjoutui Helsingistä ja Pietarista. Helsingin porvaristo oppi nopeasti
hyödyntämään yhteyksiään senaattiin. Pietarissa suuriruhtinaskunnan
asioita hoiti Suomen asiain komitea. Se valmisteli ja esitteli asiat suoraan keisarille, ohi venäläisen
virkamiehistön.
Helsingissä
asuvien senaattoreiden säädynmukainen elämäntapa vaati paljon varoja.
Tämä synnytti riippuvuuden keisarin hyvästä tahdosta ja pakotti
virkamiehet kuuliaisuuteen hyväntekijäänsä kohtaan. Maata hallittiin
ilman alempien säätyjen vaikutusta, ja välttämättömät muutokset
hoidettiin asetuksin hallinnollista tietä. Valtiopäivien puuttuessa ja
lehdistösensuurin vallitessa monet jäivät vaille vaikutuskanavia.