Näyttelyssä Kaksi tyhjää saavuttamattomasta peruskäsitteestä, taivaasta, tulee paikka, jota voi koskettaa ja jonka sisällä voi olla. Paikka ei enää ole tyhjä. Onko tässä luvattu liikaa? Kuka voi luvata taivaan? Kuka valvoo lupauksen täyttymistä?  

Erilaiset käsitykset todellisuudesta, lähtökohdat ja tavoitteet vaikuttavat siihen, mihin lupaus taivaasta voi johtaa. Ihminen saattaa toimia koko elämänsä luontonsa ja halujensa vastaisesti noudattamalla ylhäältä annettuja sääntöjä, luottamalla sääntöjen luojan auktoriteetin tietämykseen ja oikeudentajuun.

Tyhjyyden käsittäminen on yksilöllistä. Jopa yksilön kohdalla merkitys vaihtelee asiayhteydestä riippuen. Tyhjyys voi merkitä ristiriitaisia asioita; se voi aiheuttaa epävarmuutta tai pelkoa, mutta toisaalta myös rauhoittaa ja tuoda varmuuden tunteen. Historia on mielestäni tietynlaista tyhjyyttä. Vaikka menneisyys on täynnä tapahtumia, siitä on mahdotonta ottaa konkreettisesti mitään.

Dokumentaatiot ja muu historiallinen esineistö ovat aina nykyhetkessä. Niistä tulee historiaa vasta, kun ne lakkaavat olemasta. Sitä ennen ne ovat ainoastaan viitteitä historiasta. Tapahtumaan perustuva rekonstruktio on ainoastaan rakentajansa tulkinta, jossa tapahtuma muuttuu artefaktiksi. Menneestä tulee historiaa sattumalta  ̶   silloin kun sen todistaja kokee tarpeelliseksi kertoa siitä versionsa.

Minulle taideteos on usein juuri tällainen tulkinta, jolla yritän täydentää tietoisuuden aukkoja, muodostaa tietoa. Teos herättää kysymyksiä ja samalla yrittää vastata niihin. Teos ei määritä todellisuutta, vaan voi parhaimmillaan olla jonkinlainen merkityksiä rakentava objekti, joka ei pelkistä kokemusta tai tunnetta tietyn ennalta asetetun viitekehyksen mukaiseksi.